Kulkija korvessa, missä usvat yölliset ruskottuvat aamuin koin sätehissä, hohtohon illan mit sekauvat! Miks seisahdat kuuntelemaan? On kaikki hiljaa, lehti ei liikahdakkaan. Äsken laulajan, koivussa istuvan, kuului tok' alkava soitto. Tuota, kas! vartoo innoissansa luonto nyt vain kokonansa. Alkavi auringon kultainen koitto, alkaa laulelokin.
Kuin pilvihin tuulen nostama liekkinen lentää hehkusta alttarin siipysin punasta leimuavin, laulukin tuo niin ilmahan entää puhtahasen, siintävän kirkkahasen, pilvettömäänkin aivan, valon valtoihin taivaan. Tuo kaunis lahja onkin taivainen ja henkikin, mi täyttää sen. Sitä jo silmiin selittävät kaulan höyhenet taivaansinertävät.
Vaan voimaa Pohjolamme valon laulettuansa, katsoin taivaasen, se kääntää katsehen ja korvan maahan, alas saloon.
Rakasta varjossa siellä on varmaan. Mitä ääniä siellä on, kuin huokauksia morsion, mi juur' unissansa on nähnyt armaan? Nytpä — kas! —- laulajan sen rintakin, paisuen, laulusta aivan on ihastumassa: se on kokonaan sulosointuja vaan; lempijän tulta on laulelijassa. Loistoa kas sen katseiden! Ja kun se ruorin, pilviin, maahan kääntäen, levittää myöskin sen kuin päivänvarjostimen, niin sen koko keveä, hieno ruumis kaunis ja pieno kieppuelee kuin tanssissa. Ei yksin kurkusta vaan rinnasta, sen mukahan kuin lyö rinta, käy säveltä vaihtelevinta; nyt niinkuin kosken vaahtoavaisen kohina; nyt niinkuni puron kuiskaavaisen sohina mättäillä, niittymailla; nyt huimasti telmiten; nyt hellästi lemmiten; nyt valittain taas helläin kyyhkyin lailla. — Mut miks se tuimasti kiljahtaa, laulun äkkiä lopettaa? Mikä hiis noin männyssä räpistelee, kyntensä oksaan kiinnittää? Mik' on se peikko sarvipää, min silmät häijysti noin mulkoelee? Säikkyvä puoliso, piile sä lehtiin! Laulaja — kas! miehen lailla on koht' apunas, nuolena luokses ehtii, kiitäen saa kokohon pikku lintuja joukkion. Huuhkaja, niitä peljättääkseen, julmaa päätänsä kääntelee. Vaan pilkatakseen ja yllyttääkseen nuo kuitenkin lähentelee. Silmiä kyllä se väänteleepi; vaan päivä niitä jo häikäseepi. Poistuu ystävä pimeyden rotkoon öisehen, raakuen. Nyt kerrassaan, kas laulamaan kaikk' yhtyvät, visertävät iltahan asti, ja niin ihanasti kaikuvi metsä ja mäki, kun soittaa sirkut ja kukkuu käki.
Vaiti on nyt vainen tuo, min laulu ihanainen vihkii yksin kerrassaan yön, mi on nyt päivää vaan.
Jos Luojan luo ken maasta kohoaapi, hän laulaa laulun kuolemattoman, illallaan nähdessään kuin sarastaapi jo laskematon päivä taivahan.
Juokse, porosein!
Juokse, porosein, poikki vuoret, maat! Seistä, syödä saat majall' impysein. Siellä verraton sammal'-aarre on.
Päiv' on lyhyinen
mutta pitkä tie.
Laulaissain nyt vie
matka joutuen!
Tääll' on sudet vaan
usvamajoissaan.
Jos mä lentäisin niinkuin kotka tuo kultapilven luo, ehkä näkisin silmät lemmityn, huulten hymyilyn.