"Hourailenko?" huusin. Somaa:
ylöspäin kun silmäilin,
haavass' on tuo kannel oma,
vyötty kukkaseppelin.
Taivas! Enkel'armas impi!
Sen näin läpi lehtien;
eipä mikään kaunihimpi
kuin sen katse, hymy sen.
Selma! se sä olit vainen,
runottaren', ystäväin.
Sä, jo kaukaa kaunokainen,
nyt taas tulet tännepäin.
Istu, kuule soittoani;
noin mua älä katso vaan:
muuten eksyn soitossani —
niin, mä eksyn ainiaan.
Lauluni jos ilmi saisi neros, sulos ihmeiset, aarteet ei mua hurmajaisi, kuningasten antimet.
Ihmisen kasvot.
Setrimetsän purppurallaan ajan kuudes päivä vallan valoon vaatetti. Perho pieni, kultasiipi ruusuin luona hääri, hiipi, niitä suuteli.
Helmi hohti aallon alla, valkojoutsen varjoisalla souti salmella; hehkui punarypäleinen, leikki kaino kyyhkyläinen paratiisissa.
Korkein kauneus vain puuttui luonnossa, kun vielä puuttui kruunu luomisen, kunnes kasvot kauniit hohti, silmä kirkas päivää kohti aukes ihmisen.
Vuoren lumi loistavainen, aamurusko purppurainen luopui loistostaan; tähti armas, heloittava, päivän otsaa kaunistava, mieli jättää maan.