Tomuist' ihmissilmät koitti, kumartaen kunnioitti niitä eläimet, kun ne sulo, lempi täytti, kun ne surun takaa näytti toivon kyynelet.
Ihastuipa tuohon uuteen hurmaavaiseen ihanuuteen enkel'joukkokin. Siinä loisti Luojan kuva: siihen Luoja riemastuva painoi sinetin.
"Tomu kaikk'on; elävätä sielua ei ole!" Tätä lausut ylpeillen. Peilaa kasvos lähteen veteen, niin se näyttää silmäis eteen väittees tyhjyyden.
Katso otsaa viisaan, jalon: lähde vuosisatain valon, taulu totuuden. Katso sankarinkin silmiin: tulta, joka säihkyy ilmiin, mailmaa halliten.
Entä sulo, ihannelma?
nosta aamuhuntu Selman
ruusuposkelta!
Katso! silmä kaino, hellä!
Katso! kutrit löyhytellä
alkaa tuulessa!
Seuraa säälivää, kun tätä laakson huonoon majaan hätä kutsuu kurjain luo: kas, kuin katse pienoisille, silmänluonti sairahille levon, lohdun tuo;
Muoto taivaan asujitten,
maassa haamu enkelitten,
kasvo ihmisen!
Häviätkö kuolemassa?
Etkö aina taivahassa
itke hymyillen?
Teet sen. Muotos, äänes vielä saapi enkeleinkin siellä mielet liikkumaan. Selma, sinut taivahassa, tuolla iki-onnelassa vielä nähdä saan!
Kolme sulotarta.
Selma näki kehdossaan, pikku suullaan hymyellen, tyytyväisnä soperrellen, mitä muut ei huomaakkaan: oli kaksi sulotarta, Viattomuus, Hellyys; näin nähdä saa ne käsikkäin se, mi lempii Runotarta.