Lailla Kupidon nyt, mi ensin kyyhkyin kanssa eli, siskojansa hyväeli, soker'nuolin leikitsi, — Selma sulo vieraitansa, jotka siinä leijuvat, kasvattaa hänt' aikovat, ilahduttaa ilollansa.
Kätösen hän heille suo: Otsan painain otsaa vasten, itkein, naurain lailla lasten, jäävät nyt he kehdon luo. Taivaan loiste huoneen täyttää; lapsi kummeksii ja — nuo kun ei enää suuta suo — heidän muotoiseltaan näyttää.
Kehdon sai nyt liikkumaan näkymätön henki vieno. Aika vieri; kaunis pieno ulos astui maailmaan. Tanssiin häntä ihanaiset sulottaret johtivat; ihastuen tanssivat hänen kanssaan nuorukaiset.
Kaikki kuiskaa; "Katsokaas!" Punastuin hän kaunokaisin voittoja saa sadoittaisin, mutta kaikki — hukkaa taas; vaan kun hän on seitsentoista, sulotar nyt kolmas luo liitää, umpun auki luo: nyt — kas! — sulo Selma loistaa!
Viisaus nyt kuiskuttaa hälle; "Kun on tyttösellä mieli viaton ja hellä, niin hän mielet liikuttaa. Sulon säilyttääkses aina, ollos viisas, iloinen!" Selma mieleen neuvon sen hyvin — liian hyvin painaa.
Kauneuden koti.
Miss on Kypros? Kaunokainen
myrttilehdoss' siell' on vain,
hän, tuo puhdas, armahainen,
päivin, öin mun unelmain.
Rypäleiden kruunaamana
siell' on suloin templikin.
Sinne viekää, kyyhkyt, sana!
Malttakaa! Käyn itsekin.
Ah! jo liidän tosiansa
kotiin sulottarien,
jotka leikkii luonnon kanssa,
kanssa impen' kaunoisen.
Liittyy kultaa oranginkin
elyseian yöhön, o!
Siellä piilee hän. Ah! hengin
myös mä samaa ilmaa jo.