SAPPHO Oi turhaa! Aatokseni harhailevat ja kutsumatta luokseni ne palaa. Mit' teen, mit' aloitan, niin ainiaan tuo kuva vihattu on mielessäni niin tuorein värein sieluun poltettuna, tuo kuva, jota paeta mun täytyy, vaikk' yli elon rajain tieni veis. Kuin kannatti hän tyttöä! Ja kuinka Melitta häntä silloin syleili. Ja sitten kaipuullensa antautuen hän tytön suulle — pois, en ajatella sit' tahdo! aatoskin jo tappaa, tappaa!

Mut miksi itseänsä kiduttaa ja valittaa, vaikk' ehk' ei syytä ole! Ken tietää mikä hetken vaikutin, tai tyhjä oikku heidät yhteen veti, jot' turhaa oisi edes nuhdella? Ken käskee hänen tunnettansa minun mun omaan tunteeseeni verrata.

Ei naisten tulta vaill' oo miehen lempi — ken tuntee lemmen, elämän, sen tietää. On vaihtelulle altis miehen mieli ja elon muutteluihin mukautuva. Niin vapaana hän astuu elämään ja toivon aamunkoi on ympärillään ja uljuus, voima, kuni kilpi, miekka, on suotu hälle maineen otteluhun. On hälle ahdas sielun maailma ja ulospäin hänt' aina kaipuu vetää; jos lemmen tapaa hän, niin kumartuu sen hennon kukkasen hän poimiakseen, sit' tarkastaa ja panee kypäräänsä sen muiden voittomerkkein joukkohon. Ei tunne hän sit' tyyntä paloa, min lempi naisten poveen sytyttää; kuink' kaikki naisen elämä ja aatos ja kaipuu yksin tätä yhtä kiertää, kuink' kaikki toiveet nuorten lintuin tavoin, jotk' äidin pesän ympärillä liitää, vain lempeä — jok' kehto on ja hauta — kuin sielun ahdingossa suojelevat; ah, koko elämä kuin jalokivi on kaulakäädyiss' syttynehen lemmen! Mies lempii myös, mut hänen rinnassaan on sijaa muullekin kuin rakkaudelle, ja mitä nainen pitää paheena, sen vapaasti mies itselleen voi suoda. Miss' ikinä hän tapaa suutelon, hän pitää oikeutenaan ottaa sen; on paha, ett'on niin, mut niin on sentään! (Kääntyen ja huomattuaan Phaonin) Haa, tuossa ruusupensaan varjossa ken on — hän on se, rakas petturi; hän nukkuu, rauha ynnä iloisuus on hänen otsallensa asettuneet. Noin hengittää vain syytön nukkunut, noin nousta voi vain viattoman rinta. Niin, armas, untas tahdon uskoa, mit todistaiskin sitten valveill'olos. Suo anteeks, että ensi hetkessä sua, armas, epäluuloin loukannut oon, kun uskoin että petos alhainen noin puhtahasen temppelihen pääsisi Hän hymyilee — jo avaa huulensa — on kuin hän jonkun nimen lausuis. Herää ja valveill' lausuos sa nimi Sapphos, jok' avaa sulle sylinsä.

(Suutelee Phaonia otsalle).

PHAON (heräten, ojentaa käsivartensa ja puhuu puoleksi
suljetuin silmin)
Melitta!

SAPPHO (heittäytyen taaksepäin)
Haa!

PHAON Ah, ken herätti mun? Kateellinen ken armaan unen kuvat karkoitti? Sa, Sappho? Ole tervehditty! Tiesin ett' armast' oli jotain vieressäni, niin kaunis oli siksi unen näky. Sa oot niin suruinen! Mik' on sun? Minä oon iloinen! Kaikk' kuorma poveltani kuin ihmeen avulla on kaikonnut, taas ahdistuksetta ma hengitän; ja niinkuin onneton, ken joutunut on meren aaltoin synkkään pimeytehen, miss ahdistus ja kauhu vallitsevat, taas aallon käden nostamana nousee päin riemuisata päivänvaloa ja ilman suutelo ja riemun äänet yht'aikaa ympärillään leikittelee: niin seison autuaana, onnellisna ja toivon onnen hurman painamana ett' oisi aisteja mull' enemmän tai nautintoa vähemmän.

SAPPHO (itsekseen)
Melitta!

PHAON Sa, armas, iloinen oo, onnellinen! Tääll' on niin ihanaa, niin taivaallista! Jo lepoon hennoin siivin kesäilta käy hiljaisien kenttäin ylitse; ja meri lemmenkaihoisena aaltoo ja sulkee syleilyynsä päivän herran, jok' orhinsa jo länteen ohjailee; käy tuulenhenki hiljaa poppeleissa, jotk' kanssa neitseellisten pylväiden kuin lemmensanoja nyt kuiskuttavat kuin kertois ne: Me lemmimme! Te samoin myös tehkää!

SAPPHO (itsekseen) Suru yllättää mun taas — mut ei! ma liian hyvin hänet tunnen!