PHAON Ah, eikö? Hän, jumalat, on oikein tehnyt siinä, eik' kukaan hältä kukkaa ryöstäkö! Sen itse annoin muistoks kauniin hetken ja merkiks siitä, ettei myötätunto oo jokaisessa rinnass' sammunut viel' onnen orpoutta kohtaan; annoin sen mesi-pisarana maljakkoon, min vieras hänen huulillensa painaa; ja pantiks sisällisen tuntoni, ett' ompi tyyni mieli naisen hyve ja että kukkaseppel viattoman on enemmän kuin maineen laakerit. — Hän itkee! — Oi, Melittion, äl' itke! — Nuo kyyneletkin ootko laskenut, kun hänet orjakauppiaalta ostit? On ruumis sinun, tule, tapa hänet, mut kyyneltäkään et saa vuodattaa! — Sa etkö lempein silmin mua katso ja pyydä säälimähän säälitöntä? Et tunne sinä häntä, ylpeää! Sa katso! Tikari on kädessänsä. Ja kaksi muuta kätkettynä hällä on syväss' silmäluomiensa alla. (Ottaen maasta tikarin, joka on pudonnut Sapphon kädestä) Ma otan tämän. Kantaa tahdon sitä ma täällä povellani petetyllä, ja koskaan mennehiltä päiviltä jos joku kuva kauniin kaipuun tuopi, yks katse tähän tekee terveeks mun!
SAPPHO (katsoa tuijottaen Phaoniin)
Phaon!
PHAON Tuot' ääntä älä kuuntele, hän tikariinsa houkuttelee sun! On mullekin se soinut. Ennen kuin viel' olin hänet nähnyt, laulun pauloin hän oli minut kietonut ja veti mua kultalangoin hiljaa luoksensa, jos taistelinkin, yhä ahtaammaks vain kävi taikakehä ympärilläin. Kun hänet näin, niin hurja pyörrytys mun valtasi ja tahdottomana ma hänen jalkojensa juureen syöksyin. Sun nähdessäin taas löysin itseni, ma Circen luona tiesin olevani ja niskani jo käyristetyks tunsin! Mut vapaa viel' en ollut, lumouksen hän itse omin käsin hävitti.
SAPPHO (yhä tylsästi Phaoniin tuijottaen)
Phaon!
PHAON
Hänt' älä kuule, älä katso!
Kuin kätensä, niin surmaa silmänsäkin.
MELITTA
Hän itkee!
PHAON
Pois! On itkuss' uusi ansa.
MELITTA
Mun kärsienkö täytyy hänet nähdä?
PHAON Myös mua se liikuttaa, siis lähtekäämme, hän ennenkuin on sinut ansaan saanut!
(Hän lähtee viemään Melittaa).