Sappho tulee, syviin ajatuksiin vaipuneena.
Jää seisomaan. — Hetkeen vaitiolon jälkeen:
SAPPHO Ma vielä oonko? Jotain vielä onko? Siis kaikkeus ei kokoon jysähtänyt oo tuona kauhistuksen hetkenä? Ja pimeys, mi minut ympäröi nyt synkkänä, se yö on eikä hauta! Ja sentään sanotahan, että tuska voi tappaa. — Ah, niin elämäss' ei käy! — Tääll' on niin tyynen tyyntä, hiljaista, on kaikki ilon äänet vaienneet, ei ykskään lehti liikahtele puissa, ja yksin kuni vieras eksynyt mun itkun' ääni kaikuu kautta yön. — Ah, nukkua ken vois kuin lintuset, ja pitemmälti, koskaan heräämättä siin' uness' syvässä ja ihanassa, miss' yksin valtimotkin nukkuvat eik' aamu enää tuskaan herätä, eik' kiittämätön — Seis! — Sa kyyhyn kajoot! (Hillityllä äänellä) On murha rikosteko kauhea ja ryöstö, petos, kaikki konnantyöt, nuo myrkyllisen lohikäärmeen päät, jok' kadotuksen kuiluss' siinnehenä maan ruttokuolallansa saastuttaa; nuo kaikki kauheita on rikoksia! Mut yhden tunnen, jonka rinnalla nuo kaikki liljanvalkoisilta näyttää, se kiittämättömyys on! Yksin tekee se kaikki mitä toiset yksitellen, se ryöstää, valhettelee, vannoo väärin ja pettää, tappaa! Kiittämättömyys!
Mua, taivas, itseltäni suojele! Mun sisässäni synkät henget herää ja vanginkahleitansa karistelee! Ma hänet yksin kohtalolta pyysin, vain hänet kuolevaisten joukosta; ma tahdoin ihmiskunnan kukkuloille ja yli kaikkein hänet kohottaa, niin, yli haudan, kuolemankin tahdoin ma hänet maineen siivin viedä pois luo kaukaisien aikain kunnian. Mit' olen, voin, ja mitä merkitsen, tuon kaiken seppeleenä laskea ma tahdoin otsallensa — palkaks pyytäin vain lempeätä sanaa. Mutta hän — ah, jumalat, te elättekö vielä? — (Ikäänkuin äkillisen ajatuksen lyömänä) Te elätte! Teilt' tuli ajatus, mi valaisten mun sieluhuni tunki. Suo, jumal-lähetti, mun käsittää sun äkillistä viestiäsi oikein! — Melittan Chiokseen on mentävä, niin, Chioksehen petturista kauas, siell' lemmenkärsimyksin maksamahan, min on hän rikkonut, ja katumaan? Niin olkoon! — Rhamnes, Rhamnes! — Olkoon niin! Te jumalat, ma kiitän viestistänne! Sit' täyttämähän riennän!
Toinen kohtaus.
Rhamnes. Sappho.
RHAMNES Valtijatar, sa mitä käsket?
SAPPHO Hän on työtäni, mit' ois hän ilman minua? Ken kieltää voi kuvanveistäjältä oikeutta sit' tuhota, min on hän itse luonut? Sit' tuhota? — Oi, liian korkealla on hänen onnensa mun käsiltäni! Jos lempi seuraa häntä Chiokseen on orjanliedellä hän onnekkaampi kuin minä kultaisessa talossani oon vailla lempeä. Vuoks armahan on ihanata kärsiä, ja toivo ja muisto kukkia on saman puun kuin todellisuus, okaita vain ilman! Oi meren ulapalle tuomitkaa te minut paljahalle kalliolle, miss' aallot, pilvet naapurini ois ja elämä ois kauas eristetty; mut muiston kirjastani pyyhkikää te viime hetket laupiaasti pois; te usko lempeheni jättäkää, ja osaani ma ylistellä tahdon enk' enää yksinäin ma olisi: jok' kerralta, kuu oas jalkaa loukkais, jok' kerran tuskan tullen sanoisin: Jos tietäis hän! ja hän sua muistelee! Hän sinut pelastaisi! Balsamia, ah, kohta joka haavahani vuotais.
RHAMSES
Sa, valtijatar, olet kutsunut!
SAPPHO Oi Phaon! Phaon! Mitä sulle tein? Ma seisoin tyynnä runon kentillä ja yksin, kultalyyra kädessäni. Näin täällä alahalla ilot maan, sen tuskat eivät minuun ulottuneet. En hetkistä vaan kukkasista runon, jotk' iloiseksi seppeleksi sidoin, ma laskin kiirehtivän ajan kulun. Mit' annoin laululle, sen itse sain ma ja ikinuoruus kukki otsallani. Niin tuli hän ja riisti julkein käsin mun yltäin kultaharson, vetäen mun alas autiutehen ilottomaan, miss' ei oo jalanjälkeä, ei tietä; ja nyt kun hän mun ainoani ois, mi tyhjyydessä vastaan säteilisi, pois vetää kätensä hän, pakenee?