PHAON Ens hetkest' asti, jolloin heikoin käsin ma itse lyyran kieltä koittelin on jumalkuvas ollut edessäni! Kun istuin sisarien piirissä ma vanhempaini lieden luona, kun Theano-sisareni kätköstään nous käärön, siitä lukeaksensa sun laulujasi, Sappho — kuinka silloin kaikk' kävi hiljaisiksi nuorukaiset ja tytöt siirtyi viereen lausujan, he ettei kultamurustakaan hukkais. Ja kun hän alkoi: nuorukaisesta niin hehkuvaisen lempilaulun tai yön yksin-valvonehen valituksen tai leikeist' Andromeden, Attiksen — kuink' kuuli jokahinen, varoen ees ettei hengitys, mi povesta niin voimakkaana pyrki, häiritseisi. Theano luettuaan mietteissänsä pään painoi vasten tuolin selkänojaa ja, katsoin aavan tuvan hämyyn, virkkoi: Min näköinen hän liekään korkea? Mun on kuin voisin hänet nähdä. Ah, ma tuhansista hänet eroittaisin! Niin oli kielen kahleet irroitetut ja kukin vaivas mielikuvitustaan sua uudell' ansiolla koristaakseen. Ken keksi Pallaan silmän, Heron käden, ken itse Afroditen sulovyön. Ma yksin ylös nousin vaieten ja astuin pyhään, hiljaisehen yöhön. Ma siellä valtimoilla luonnon, joka yön-untaan nukkui, luonnon salavoimat mun povessani tuntein, ojensin sua kohti käteni. Kun silloin pilvet, niin lumivalkeat, kun tuulen leyhkä, vuor'ilma, hohto hopeainen kuun mun pääni ympärillä yhdeks suli, sa olit mun, ma tunsin läheisyytes, ja valon pilvissä näin Sapphon kuvan!

SAPPHO
Mua omall' lainallasi koristat.
Voi! jos sen joskus takaisin sa vaadit.

PHAON Ja sitten isäni kun lähetti Olympiaan mun vaununajohon ja kaiken matkan sydämessäin kaikui, ett' ompi runotaidon kruunusta siell' otteleva Sapphon lyyra sekä sen myöskin voittava — niin silloin paisui mun sydämeni kaipuusta ja tielle ma ajoin kuoliaaksi hevoseni jo ennen kuin Olympian ma tornit sain nähdä. Niin ma saavuin. Kilpa-ajot ja taito painijain ja diskusleikit ne meni ohi odottavan mielen; en kysynyt, ken voitti palkinnon; mit' olinkaan ma itse saavuttanut: ma hänet nähdä saisin, naisten kruunun! Niin tuli päivä lauluottelun. Alkaios vuoron sai, Anakreon, mut turhaan! Mieltäin ei he liikuttaneet. Mut kuule! Kansan kesken alkaa kuiske ja joukko jakautuu. Nyt tapahtui se! Käsvarrellansa kultalyyraa kantain jo astui nainen joukon melun läpi. Häll' oli yllään valkopuku, joka ain' yli peitettyjen nilkkain solui kuin juoksee puro kukkakumpuin yli. Sen palle palmu-laakerlehväinen, jok' kuvas rauhan mainetta, se kertoi, mit' tarvitseepi runoilija sekä mi hänet palkitsee. Kuin aamunpilvet ol' yllään purppurainen mantteli ja kutrein sysimustain yössä välkkyi kuu, hohtavainen otsakoriste, jok' oli ylväs merkki herruuden. Mun sisässäni ääni huusi: hän! Ma lausunut en vielä luuloain, kun kansan riemu tuhatäänin jo mun aavistuksein todeks vahvisti. Sa kuinka lauloit, kuinka voitit, kuinka sa ylväin kruunuin koristettiin, sitten kuink' kädestäsi voiton hurmassa sa lyyras pudotit ja väen läpi ma kuinka hyökkään sekä kohtaamana sun katsees seison siinä häveten, ma, hento nuorukainen, — sen sa tiedät mua paremmin, oi korkea; ma itse en enää miettien ees muistaa voi mi tapahtui, min itse uneksin ma.

SAPPHO Sun muistan seisseen aran mykkänä, kaikk' elos näytti silmään noussehen, jok' arastellen tuskin maasta kohos, mut sentään oli tuleen syttynyt. Sun käskin mukaani, sa seurasit niin syvään ihmetykseen vaipuneena.

PHAON Ken uskoi, että Hellaan jaloin nainen lois silmän Hellaan halvimpahan mieheen.

SAPPHO Teet väärin kohtalolle, itsellesi Äl' ylenkatso mitä jumalat on synnyinlahjanansa suoneet sulle, täysonneen määrätylle, kaikkea mist' tietää otsas, sydämes ja rintas! Ne ovat tuet, joihin elämä voi lujaan säikeitänsä kiinnittää. On hyvä lahja ruumiin kauneus ja elonilo onni verraton. Mies-uljuus, valtavoima käskijän ja päättäväisyys, sydän iloinen, ja palveleva mielikuvitus, ne elon kamarata kaunistavat, ja elämä on elon korkein määrä! Ei turhaan runottaret valinneet, oo laakeria, jok' ei heelmää kanna. Niin kylmänä se painaa niiden päätä, se joille tuskain palkan kerran lupas. On ilotonta ihmiskorkeudessa ja taideparka pakoitettu on, (Phaonia kohtaan ojennetuin käsin) ain täydelt' elämältä kerjäämään!

PHAON Mit' taidat sanoa, sa lumotar, jot' ei sun sanomanas uskois todeks.

SAPPHO Kaks seppelettä, rakas ystävä, siis itse otsillemme sitokaamme; me elo taikamaljoist' taitehen ja taide kädest' elon särpikäämme! Nää tämä kaunis yksinäinen seutu, mi puoleks maahan näyttää kuuluvan ja puoleks rantamille Lethen vuon! Me näissä luolissa ja ruusustoissa ja näiden pylvästöjen juurella kuin kuolemattomat nyt eläkäämme, jotk' eivät tunne nälkää, kyllästystä; ja yhtyneinä ikinautintoon me kauniist' elämästä iloitkaamme. Mik' on mun, on sun myös. Jos käytät sitä, voin omaisuudestani iloita. Sa muista, täällä olet kotonas. Sun orjille ma herraks osoitan. He multa oppivat sua palvelemaan. Hoi tytöt! Orjat! Tänne!

PHAON.
Sappho, koskaan
kuin voin niin suuren hyvyyden ma maksaa?
Se aina kasvain painaa maahan minut.

Neljäs kohtaus.