"Gingan taikakalu!" huusi Herkules Emmerichille. "Ilman taikakalutta kuolemme molemmat."
Emmerich tempasi kiireesti taulun taskustaan. Herkules otti sen hänen kädestänsä ja huusi heimolaisilleen, kohottaen taikakalun korkealle ilmaan, muutamia sanoja neekerinkielellä. Uhkaavat aseet kohta laskettiin alas, neekerien katsanto kävi vähemmän julmaksi ja yksi heistä, jolla oli kirjavista höyhenistä taidokkaasti tehty kruunu päässä, ja joka nähtävästi oli parven päällikkö, tuli Herkuleen luokse, taikakalua tarkemmin katselemaan.
"Valkoinen mies on Gingan turvissa," virkkoi hän sitten. "Valkoinen saapi lähteä, vaan musta jää tänne. Ei pidä enää olla valkoisen miehen orjana."
"Hän ei ole minun orjani," vastasi Emmerich. "Herkules on vapaa mies ja minun ystäväni."
"Valkoisen herran ystäväkö?" kysyi Maronien päällikkö epäilevästi ilkkuen. "Ennen uskon auringon olevan mustan, kuin uskon sellaisia valheita."
Herkules, joka tähän asti oli seisonut äänettömänä, kietoi nyt käsivartensa Emmerichin ympäri ja suuteli häntä. Tämän nähtyänsä riemuilivat mustat ja tunkivat lähemmäksi molempia nuorukaisia, jotka olivat yhtä jalot ja kauniit, vaikka heidän värinsä oli erilainen.
"Valkoinen herra minun ystäväni," lausui Herkules, "lahjoitti minulle vapauden ja maata, niin paljon kuin halusin, ja pelasti minut voudin piiskasta. Joka hänet tappaa, pitää ensin tappaa Herkuleen! Herkules ei jätä ystäväänsä; menee hänen kanssansa taikka kuolee hänen kanssansa."
Hurjan, mutta pian lepytetyn joukon päällikkö tuli nyt, hymyily korallipunaisilla huulillaan, valkoisen nuorukaisen luokse ja tarjosi hänelle kätensä. "Kun valkoinen herra on neekerin ystävä, niin hän ei tarvitse Gingan taikakalua. Olette vapaa. Voitte lähteä, mihin mielenne tekee. Olette Banun suojan alla. Voitte metsästää, milloin tahdotte. Banu ei estä valkoista miestä, vaan suojelee häntä. Ottakaa nämä höyhenet. Kun herra panee ne niinihattuunsa, ei kukaan tapa häntä."
Mustain päällysmies tarjosi valkoiselle nuorukaiselle kolme eriväristä sulkaa kruunustaan ja pisti ne omalla kädellään hänen hattuunsa. Sitten hän viittasi alamaisilleen antamaan tilaa, kielsi heidän milloinkaan tekemästä pahaa valkoiselle herralle ja kätteli jäähyväisiksi Emmerichiä ja Herkulesta. Emmerich kiitti muutamilla sanoilla mustaa soturia hänen suojeluksestaan, heitti hänen väellensä kourallisen hopearahoja ja lähti pois Maron-neekerien riemuitessa. Herkuleen käsivarteen nojautuen kulki hän hitaasti, mutta huokeammalla mielellä.
"Kiitoksia Ginga!" sanoi hän, kulkiessaan mustan ystävänsä kanssa metsän läpi. "Kiitoksia, Ginga ja Herkules; olemme pelastuneet suuresta vaarasta."