"Ilman taika-kalutta varmaankin olisivat meidät tappaneet," vastasi neekeri. "Ei Herkuleskaan voi suojella valkoista herraa ilman taika-kalutta. Vallan hyvä, että herralla on lempeä sydän neekeriä kohtaan, muutoin Ginga ei olisi taika-kalua antanut, ja herra olisi kuollut."
Äänettömänä kulki Emmerich eteenpäin, ja ajatteli itsekseen: "eiköhän eno Vanderstraten, jos hän olisi ollut todistajana siihen, mitä äsken on tapahtunut, käskisi voutinsa Nikolaon kohdella sorretuita neekereitä vähemmällä kovuudella?" Vielä kerran hän teki lupauksen voimiensa perään lievittää heidän kovaa kohtaloansa, ja kaikissa tapauksissa kotiin tultuansa kertoa enollensa kaikki tämänpäiväiset seikat ja tapaukset.
Emmerich tuumasi, että, kun herra Vanderstraten saisi kuulla Herkuleen uskollisuudesta ja rohkeasta alttiiksi antamuksesta, pelastaakseen Emmerichiä jaguarin kynsistä, kun hän vielä saisi kuulla Gingan ystävällisestä huolenpidosta, jolla oli ollut niin loistava menestys, niin hänen täytyisi ruveta ainakin vähää enemmän suosimaan tuota ylenkatsottua, monin tavoin solvattua, mustaa kansaa. Tämähän selvästi todisti, että neekeritkin saattoivat tunnustaa nautittua hyvyyttä sekä teollakin osoittaa kiitollisuuttansa.
Emmerichin näin hiljaa ja hitaasti kulkiessa eteenpäin, ajatuksiin vaipuneena ympärillensä katsomatta, loi Herkules silmänsä joka haaralle varoaksensa, ett'eivät jälleen, niinkuin äskettäin, joutuisi vaaraan. Koirat hän piti lujasti kiinni hihnasta eikä sallinut niiden hätyyttää erämaassa lentäviä taikka juoksevia eläviä, johon olivat hyvin halukkaat; sillä onnistunut taistelu jaguarien kanssa oli kiihdyttänyt heidän jahti-intonsa.
Näin kuljettiin hiljaa ja hitaasti kotiinpäin. Äkisti Herkules seisahtui, käänsi päänsä kuunnellen ja viittasi koirille vaikenemaan, kun rupesivat haukkumaan.
"Pitkäkseen, pitkäkseen!" kuiskasi hän Emmerichille, heittäytyen maahan ja vetäen koirat mukaansa. "Tänne pensaan taa, herra. Ihmisiä metsässä, tulevat tänne — pitkäkseen pian!" Emmerichin ei suinkaan tehnyt mieli maistaa myrkytettyjä nuolia, joita hän jo kahdesti töin tuskin oli välttänyt, ja hän kyyristyi tiheän pensaan taakse, joka rehevänä versoili kuumassa kosteassa maassa. Tässä tarkasti kuunnellessaan kuuli hän askeleita ja kuivien lehtien kahinan lähenevän ihmisen jalkojen alla. Ratina likeni, kiväärin piippu välkkyi vihantien lehvien läpi, ja mies tuli näkyviin, jonka Emmerich hämmästyen tunsi Nikolaoksi, orjavoudiksi. Emmerich tuskin saattoi olla huudahtamatta kummastuksesta, kun hän näin äkki-arvaamatta tässä vuorisessa erämaassa näki miehen, jonka hän luuli olevan kaukana Paramaribossa. Herkules tarttui kiivaasti Emmerichin käsivarteen ja laski sormensa huulilleen vaiti-olon merkiksi. Niinpä tapahtuikin, että Nikolao, aavistamatta molempain ystäväin läsnä-oloa, kiireesti meni heidän lymypaikkansa ohitse ja katosi synkkään, varjoisaan metsään.
Tuskin hän oli poissa, niin Emmerich, hämmästyksistään toinnuttuansa, kavahti ylös ja lausui: "meidän täytyy häntä seurata. Luultavasti on tuolla miehellä joku paha kepponen mielessään; sillä ei suinkaan hän ilman syytä enolleni valehdellut menevänsä Paramariboon sotamiesten kanssa. Joudu, ystäväni! koettakaamme estää hänen ilkeät vehkeensä. Hyväpä oli, että pyysin enoni pitämään jahtiretkemme salassa. Muutoin emme olisi voineet päästä voudin juonien perille."
Herkules istui miettien paikallansa eikä ensinkään näkynyt aikovan täyttää Emmerichin käskyä. "Käykää vaan istumaan", sanoi hän. "Kyllähän vielä Nikolaon kiinni saamme. Ensin koetamme keksiä, mitä hän oikeastaan täällä erämaassa tekee."
"Mutta hän pääsee meidän käsistämme, jos emme kohta rupee häntä takaa ajamaan", huudahti Emmerich tuskaisesti.
"Älkää pelätkö sitä!" vastasi Herkules. "Minkätähden koirilla on vainu, jos ei jälkiä seurataksensa. Hän ei pääse pakoon."