Kanslianeuvos Heimberger nauroi vähän epäilevästi, mutta ilmoitti kuitenkin mieltymyksensä kohteliaalla kumarruksella.
"No, minä koetan kertoa kaikki lyhyesti", sanoi herra Kluge myöntyväisesti, vaikka selvästi voi huomata ilon, millä hän rupesi puhelemaan mieliaineestansa. "Minä kerron ainoastaan yhden tapauksen, joka nykyään tapahtui 'Iduna' yhtiössä! Kuulkaa siis! Syyskuussa vuonna 1855 vakuutti eräs värjäri — nimi ei kuulu asiaan ja sallikaa minun hänen perheensä tähden salata se — henkensä Iduna yhtiössä kahdestatoista sadasta taalerista, jotka hänen kuolemansa jälkeen olisivat maksettavat hänen perillisillensä. Mies ei vielä ollut täyttänyt kolmenneljättä vuotta ja lääkärien lausunto hänen terveydestänsä oli mitä suosiollisin, sillä he selittivät hänen olevan vahvan, terveen miehen, jota ei mitään tauti vaivannut eikä hän näkynyt olevan semmoiseen taipuvainenkaan. Hänen ulkonainen olonsa oli jotenkin hyvällä kannalla. Hän elätti ammatillaan vaimonsa ja neljä lastaan sangen hyvin ja voi vielä ilman suuretta uhrauksetta maksaa vuotuisen vakuutusmaksun. Yksityisiä varoja ei hänellä ollut, ja hän oli juuri sen vuoksi vakuuttanut henkensä, ett'eivät hänen vaimonsa ja lapsensa joutuisi hätään hänen kuolemansa jälkeen."
"Kuulkaa vielä. Mestari S——llä, kutsukaamme hänet minusta vaikka Schmidt'iksi, oli viiden tunnin matkan päässä olevassa pikkukaupungissa asuva varakas täti, jonka omaisuuden hän varmaan toivoi saavansa kerran periä ja jota perintöä hänellä olikin syytä toivoa ja odottaa, sillä hän oli vanhan rouvan likeisin sukulainen. Katsokaa, silloin sai hän kerran viime vuonna marraskuussa kirjeen naapurikaupungin hallitukselta, joka ilmoitti hänen tätinsä kuoleman ja vaati hänet saman kuun kolmantenakymmenentenä päivänä saapumaan saman hallituksen eteen olemaan läsnä tädin jälkisäännöksen avaamisessa. Mestari Schmidt ei epäillyt hetkeäkään saavansa täti vainaansa koko suuren omaisuuden omaksensa ja menetteli siinä suhteessa varomattomasti, mikä vasta myöhemmin tuli ilmi. Määrättynä päivänä läksi hän matkaan ja käveli tuon viiden tunnin matkan jalkasin. Jalkapatikassa palasi hän kotiinkin, mutta ei iloisena ja toivokkaana, vaan mieli täynnä pettyneen toivon katkerimpia tunteita. Tädin perinnöstä ei tullut mitään. Vanha nainen oli, ell'en erehdy, määrännyt koko omaisuutensa hyväätekeväisille laitoksille, ja, lyhyesti sanoen, värjärimme ei saanut mitään. Oliko katkera toiveitten pettymys tahi vilustuminen syynä — kotiintultuaan valitti hän itseään viluttavan, mutta selitti ohitsemenevän nuhan syyksi pahoinvointiinsa. Seuraavana päivänä tunsi hän vuorottain vilua ja kuumetta ja joulukuun toisena päivänä pääsi kipu jo niin valloilleen, että hän oli pakoitettu noutamaan lääkäriä. Lääkäri tuli ja pelkäsi lavantaudin siitä syntyvän. Kaikenlaisia rohtoja koetettiin taudin estämiseksi, mutta sairaan tila tuli yhä huonommaksi. Mies houri paljon, eikä viimein ollenkaan päässyt hourailemisistaan. Sekavaa puhetta vaihteli valituksen kanssa hänen hengenvakuutuksestansa. Hänen rouvansa ei käsittänyt hänen tilaansa, sillä hän arveli aivan oikein hengenvakuutuksen juuri olevan sairaalle lohdutukseksi. Sentähden luuli hän, syystä ett'ei voinut aavistaakaan totuutta, miehen valitukset ja voivotukset kuumeen houraukseksi, eikä sen enempää tiedustellut syytä siihen. Viimein menehtyi sairas tautiinsa ja kuoli joulukuun kolmantenatoista päivänä. Silloin selkeni, minkä tähden hengenvakuutus häntä niin tuskastutti hänen viimeisinä elonpäivinään. Tietäkää, hän oli myynyt hengenvakuutuskirjeensä muutamasta taalerista ja siten jättänyt vaimonsa ja lapsensa katkerimman surun ja hädän omaksi. Yhtiö tietysti maksoi vakuutussumman, mutta, valitettavasti kyllä, ei niiden hyväksi, joitten hätää lievittämään se oikeastaan oli aiottu. Hengenvakuutuksen siunaus oli siinä pilattu ja tuhlattu, eikä perheenisän myöhäinen katumus enää voinut tehdä tapahtunutta asiaa tapahtumattomaksi."
"Sepä oli ikävä, sangen ikävä seikka", virkkoi neuvoksetar asiamiehen vaiettua. "Käsittämätön sokeus miesraukan puolelta! Voisi tuskin uskoa semmoista taitavan tapahtua!"
"Mies menetteli tosiaankin hullusti ja varomattomasti", sanoi neuvos. "Mutta hän olisi ollut vielä onnettomampi, jos hän ei ensinkään olisi vakuuttanut henkeänsä."
"Niin", vastasi asiamies merkitseväisesti, "moni ei sitä ollenkaan tee ja valittaa myöhemmin laiminlyömistänsä mitä katkerimmin. Monesti on juuri niin, kuin olisivat ihmiset sokeat. Mieleeni muistuu juuri eräs sellainen tapaus. Eräs kauppias Chemnits'issä — kutsukaamme hänet Beckeriksi — vakuutti kesäkuun alussa vuonna 1855 henkensä viidestätoista sadasta taalerista, jotka olisivat maksettavat jos hän kuolisi seuraavan vuoden kuluessa. Kun piirilääkäri B——n todistus oli sangen puoltava, annettiin todistus kesäkuun neljäntenätoista päivänä ja lähetettiin asiamiehelle Chemnits'iin. Muutaman päivän kuluttua saapui todistus takaisin johtokunnalle ynnä kirjoitus asiamieheltä, jossa hän ilmoitti käyneensä tapaamassa kauppias Beckeriä jättääksensä hänelle todistuksen ja saadaksensa häneltä maksun siitä; hän ei tavannut herraa kotona, vaan kuuli hänen menneen tavalliseen iltaseuraansa. Asiamies ilmoitti todistuksen saapuneen, mutta meni kuitenkin samaan seuraan ilmoittamaan kauppiaalle itselleen että todistus oli saapunut. Ilmoitus antoi läsnäolijoille aihetta keskusteluun hengenvakuutuksesta ja eräs heistä sanoi hengenvakuutuksen ei olevan edullista kauppamiehelle, kun hän voi paljoa paremmin käyttää rahojansa toimessaan.
"Kuulkaa vielä. Seuraavana aamuna tuli Becker asiamiehen luokse, ilmoitti hänelle miettineensä asiaa ja päättäneensä olla lunastamatta todistusta, vaan maksavansa ainoastaan satunnaiset maksut. Silloin lähetti asiamies todistuksen takaisin johtokunnalle ja siihen päättyi asia. Mutta emme vielä ole lopussa. Kuulkaa vaan!
"Heinäkuun viidentenätoista päivänä ei kauppias Becker voinut oikein hyvin ja tunsi äkkiä erinomaisen katumuksen hengenvakuutustodistuksen hylkäämisestä. Hän meni heti asiamiehen luokse ja pyysi häntä kirjoittamaan johtokunnalle, että hän oli päättänyt vakuuttaa henkensä. Johtokunta suostui siihen, tietysti sillä ehdolla, että Becker näyttäisi uuden lääkärintodistuksen, ett'ei hänen terveytensä ollut edellisestä tutkimuksesta muuttunut. Kun se todistus viipyi tavattoman kauan, tiedusteli johtokunta sitä suoraan lääkäriltä. Vastaus siihenkin viipyi monta päivää. Viimein saapui se ja kuului: "Kauppias Becker on kuollut". Niin oli hän, kun antoi toisen vaikuttaa päätökseensä, menettänyt perheeltänsä hänen oloissansa suuren summan, viisitoistasataa taaleria. Mitä siihen sanotte?"
"Minä sanon herra Beckerin osoittaneen perheensä vahingoksi olevansa sangen huikentelevainen ja päättämätön", vastasi rouva neuvoksetar, voiden ainoastaan vaivalla salata liikutustaan. "Kuulitko mies kultani?"
"Tietysti kuulin", vastasi mies sangen vakavasti ja melkein säikähtyneenä. "Huolimattomankin silmän täytyy senkaltaisissa tapauksissa huomata Jumalan kummallisen vallan. Minä kiitän teitä, hyvä herra Kluge, kertomuksistanne. Ne ovat sattuneet sydämeeni ja niitä tahdon sopivalla ajalla muistella. Pitäkää minua sillä välin osalliseksi pyrkijänä hengenvakuutusyhtiöönne. Kultalaivani — minä tarkoitan neljännesvuosipalkkani — saavuttua keskustelemme enemmän asiasta."