"Minua pahoittaa, Wagner", alkoi esimies ystävällisesti, — "mutta teidän täytyy, vaikka jo hämärtää, vielä lähteä Waldheimiin. On kysymys tärkeitten paperien lähettämisestä, joitten välttämättömästi täytyy huomenna varhain olla sikäläisen tuomarin käsissä."
"Minä olen valmis, herra neuvos", vastasi lähettiläs. "Onhan se minun velvollisuuteni eikähän lopuksi kahden tunnin matka Waldheimiin ole niin perin pitkä. Toivon jo kello yksitoista illalla ehtiväni sieltä takaisin."
"Sitä parempi", vastasi neuvos jättäen lähettiläälle sinetillä lukitun paperitukun. "Tässä ovat asiakirjat. Pitäkää vaari niistä, Wagner. Ne ovat kalliita arvopaperia, enkä minä juuri sentähden tahdo uskoa niitä muun kuin ihan luotettavan miehen käsiin. Teidän täytyy hankkia itsellenne Waldheimin tuomarilta vastaanottotodistus ja huomenna odottaa teitä tullessanne toimihuoneesen kaunis palkinto. Luottakaa minuun, Wagner!"
"Tiedän kyllä teidän tarkoittavan parastani", vastasi lähettiläs luottavaisesti. "Kaikissa tapauksissa voitte nukkua rauhallisesti; minä vastaan henkeni uhalla, että tukku säännöllisesti tulee perille. Onko teillä, herra neuvos, muuta käskettävänä?"
"Ei, Wagner", kuului ystävällinen vastaus. "Tahtoisin vaan muistuttaa teitä, että on kova pakkanen ja että taivas uhkaa meitä lumipyrynä. Pitäkää siis vaari, ett'ette pimeässä eksy tieltä. On pahoja paikkoja matkalla Waldheimiin, nimittäin kivilouhikko."
"Niin, niin, minä tunnen ne kaikki yhtä tarkoin kuin oman huoneeni kaikki nurkat", vastasi lähettiläs huolettomasti. "Ja vilun torjumiseksi voi astua vilkkaasti, että pysyy lämpimänä. Huomenna varhain siis! Toivon teille nöyrimmästi hyvää yötä, herra neuvos!"
"Onnea matkalle ja Jumalan haltuun", vastasi neuvos Heimberger, ja lähettiläs läksi.
Astuessansa lämpimästä huoneesta kadulle ja hengittäessään jääkylmää ilmaa tunsi hän kovan väristyksen tunkevan läpi koko ruumiinsa.
"Herra neuvos Heimberger on oikeassa, nyt on todellakin kovin kylmä", mumisi hän itsekseen. "Minun täytyy ottaa päällysnuttu mukaani, vaikka se tavallisesti on ollut minulle haitaksi."
Hän ohjasi askeleensa pientä taloa kohti, missä hänen asuntonsa oli, ja ehti sinne muutaman minuutin kuluttua. Astuessansa sisään, huomasi hän huoneen jo valaistuksi ja rouvansa illallisen valmistumisen puuhissa. Vilho, hänen poikansa, istui pöydän ääressä, lukien läksyänsä.