"Hyvää iltaa, lapseni!" tervehti hän. "Hyvä, Elsbet, että jo valmistat illallisen, minä haukkaan nopeasti muutaman palan ja sitte lähden matkalle. Minun täytyy nimittäin vielä tänä iltana käydä Waldheimissa."
"Waldheimissako? Tämmöisessäkö pakkasessa?" huudahti rouva Elsbet pelästyneenä ja Vilhokin näytti säikähtyvän. "Ei, on kuitenkin väärin pakoittaa sinua ulos semmoiselle matkalle ihan pilkkopimeässä!"
"Väärin sinne, väärin tänne, vaimoseni", vastasi lähettiläs nauraen, — "herroilla on valta käskeä ja minun tulee täyttää velvollisuuteni, olkoon sitte yö tahi päivä. Minua päinvastoin miellyttää, että neuvos Heimberger määräsi juuri minut sille matkalle, sillä on kysymys erittäin tärkeästä asiasta, jonka vuoksi huomenna saan siitä erityisen palkinnon. Ole vaan huoletta, vaimo kultani! Kello kymmenen tahi yksitoista olen kaikessa tapauksessa kotona ja muutamat tunnit siihen asti kyllä kuluvat nopeasti!"
"Kuulepas isä — anna minun tulla kanssasi!" huudahti Vilho, äkkiä hypähtäen seisoalle.
"No, oletko hullu, poikaseni?" vastasi isä nauraen. "Mikä on päähäsi pistäynyt? Semmoiselleko matkalle ja kahdeksantoista pykälän pakkaseen! Istahda lämpimän muurin viereen, se on paras, mitä voit tehdä!"
"Minä en tiedä, mutta minua peloittaa niin, isä, että sinun näin myöhään täytyy lähteä matkaan", sanoi poika, joka innokkaasti rakasti isäänsä. "Mieluisimmin menisin itse yksin, että sinä voisit jäädä kotiin lepäämään."
"Se ei käy päinsä, Vilho, lapsi kultani", vastasi isä. "Mutta ole huoletta vaan! Olenhan jo yli satakin kertaa käynyt samaa tietä niin yöllä kuin päivällä minkään tapaturman tapahtumatta; — mitä siis juuri tällä kertaa minulle tapahtuisi? Paitsi sitä on armas Jumala kaikkialla, maantielläkin yön pimeässä ja olenhan minä velvollisuuttani täyttämässä. Ole siis huoletta ja anna minun lähteä rauhassa. Joutuun, äiti, anna minulle pari lusikallista lientä ja sitte eteenpäin!"
Hän nautti kiireesti lautasellisen lientä, pisti evääksi voileivän taskuunsa, kätki uskotut paperit huolellisesti rintataskuun, pani virkalakin päähänsä, tarttui matkasauvaansa ja aikoi jättää vaimonsa ja lapsensa hyvästi.
"Mutta etkö kumminkin ota päällysnuttua", kysyi Elsbet rouva pidättäen häntä.
"En, vaimo kultani", vastasi hän. "Ensin oli se minulla mielessä, vaan nyt olen toisin päättänyt. Liemi lämmitti ja jos ravakasti astun, ei pakkanen tee minulle haittaa. Hyvästi Elsbet! Hyvästi Vilho!"