Sen sanottuaan suuteli hän vaimoansa ja lastaan, jotka hellästi syleilivät häntä, irtaantui heistä ja riensi ulos yöpakkaseen.
Oli jo tullut pilkkopimeä, eikä ainoakaan tähti valaissut synkkyyttä, joka melkein esti löytämästä tietä. Lähettiläs oli kuitenkin niin varma asiastansa, että hän viisi huoli pimeydestä, vaan riensi nopeasti ja vakavasti eteenpäin. Muutaman minuutin kuluttua jätti hän kaupungin taaksensa ja astui kapealle, Waldheimiin vievälle tielle. Siellä oli kuitenkin parempi kuin ahtailla kaduilla korkeitten talojen välissä. Valkoinen, maanpintaa peittävä lumi levitti heikon vaalean valon ja Wagnerin silmätkin olivat jo tottuneet pimeyteen, jotta hän selvemmin voi eroittaa tien. Kova pakkanen ei helpoittanut, mutta ei Wagner siitäkään huolinut, sillä vilkas liikunta totutti hänet ilmaan ja piti hänen ruumiinsa lämpimänä ja notkeana.
Kello oli juuri lyönyt kuusi hänen astuessansa kotikaupunkinsa torilla ja Waldheimin tornikello löi puolikahdeksan hänen saapuessansa sinne. Siis oli hän kulkenut kahden runsaan tunnin matkan puolessatoista tunnissa.
"Se kelpaa!" mumisi hän itsekseen. "Jos tuomari kohta laskee minut, voin jo ennen kello kymmentä olin kotona!"
Hän tunsi tuomarin asunnon jo entiseltään, eikä siis tarvinnut sitä tiedustella. Saavuttuaan perille soitti hän kelloa ja hänet laskettiin sisään. Mutta säikähdyksekseen kuuli hän siellä herra tuomarin olevan virkamatkalla ja häntä odotettavan kotiin vasta kello kymmenen paikoilla.
Se tieto kohtasi häntä ukkosenlyömän tavoin. Sillä tavalla voi tulla puoliyö, ennen kuin hän jälleen ennättäisi kotiin ja häntä tuskastutti jättää vaimonsa niin pitkäksi aikaa levottomuuden ja huolen valtaan. Mutta mitä tehdä? Hänen täytyi odottaa, kunnes tuomari palasi, sillä hänellä oli suora käsky jättää tärkeä tukku ainoastaan hänelle ja viedä hänen kirjoittamansa vastaanottotodistus takaisin. Ei mikään auttanut, hänen täytyi kärsivällisesti odottaa.
Tuomarin rouva surkutteli miesraukkaa ja miehensä kovaonnista poissaoloa, mutta ei hänkään voinut tehdä mitään sen poistamiseksi. Hän oli ystävällinen lähettilästä kohtaan, pyysi hänet lämpimään keittiöön odottamaan ja lämmittelemään ja käski palvelustyttönsä asettaa hänelle vähän ruokaa ja lasillisen viiniä. Se tapahtui. Wagner nautti muutaman palan kylmää paistia, joi pari lasillista viiniä ja koetti malttaa mielensä.
Vähä ennen kello kymmenen ratisivat vaunut ulkona ja seisahtuivat oven eteen.
"No vihdoin!" sanoi tyttö. "Se on meidän herramme! Minä tunnen sen pyörien rätisemisestä."
Se oli todellakin herra tuomari. Tuskin astuttuaan sisälle kutsui hän heti lähettilään, sanoi ystävällisesti surkuttelevansa, että oli antanut hänen niin kauan odottaa, otti paperitukun, tutki sen sisältöä ja kirjoitti heti vastaanottotodistuksen. "Tässä", lausui hän ojentaessansa sen lähettiläälle. "Kaikki on järjestyksessä. Mutta aiotteko todellakin lähteä kotiin vielä tänä yönä?"