Mutta hän sai pian kokea, että semmoinen päätös oli helpommin tehty kuin suoritettu. Noin puolitien vaiheilla yhtyi enentyvään myrskyyn vielä taaja lumipyry. Tuuli puhalsi hänelle lumihiuteet suoraan vasten silmiä, tehden hänet siten vallan sokeaksi. Siihen asti oli hän kumminkin erottanut tien, mutta silloin tuiskusi taivaasta ja maasta yht'aikaa ja onneton mies parka huomasi mahdottomaksi nähdä askeltakaan eteensä. Muutaman minuutin kuluttua oli hän eksynyt kapealta tieltä ja hänen täytyi käydä umpimähkään eteenpäin.
Wagner käsitti täydellisesti olevansa sangen arveluttavassa tilassa ja mietti, miten hän parahiten voisi siitä päästä. Hän tiesi, ett'ei suojapaikkaa ollut läheisyydessä. Siis oli hänellä ainoastaan kolme neuvoa. Joko kääntyisi hän takaisin, tahi pyrkisi eteenpäin myrskyssä ja lumessa, tahi etsisi avaralla tiellä paljaan taivaan alla paikkaa, missä hän kumminkin johonkin määrin olisi raivoavan rajuilman suojassa.
Ensimmäinen ehdotus olisi kenties ollut parhain, sillä siinä tapauksessa olisi myrsky ja lumi kohdannut häntä selkään ja hän niin muodoin olisi voinut helpommin kulkea eteenpäin. Mutta oli sangen epäselvä voisiko hän lumisella tiellä osata enää Waldheimiin ja paitsi sitä oli sinne, hänen laskunsa mukaan, pitempi matka kuin kotikaupunkiin. Hän hylkäsi siis sen ajatuksen. Mitä sitte! Jääminen paljaan taivaan alle semmoisessa myrskyssä ei ollut juuri muuta kuin vapaatahtoisesti antautua kuoleman omaksi. Siis oli vaan kolmas ehto jälellä — kotiin lähtö tuulessa ja lumessa.
Levättyään hetkisen jatkoi hän siis matkaansa entiseen suuntaan, tietysti umpimähkään, kun ei tiestä tahi polusta enää ollut jälkeäkään.
Tuulen vinkuna teki hänet kuuroksi ja kova pakkanen ynnä jäiset lumihiuteet rikkoivat hänen kasvonsa, ikäänkuin veitsellä viileskellen ja riistivät häneltä näön. Mutta ei hänellä ollut enää varaa valita — hänen täytyi päästä eteenpäin ja voittaa kaikki esteet ell'ei hän kuten Brutus tahtonut tulla kuoleman omaksi. Siis eteenpäin vaan! Aina vaan eteenpäin!
Hänen rintansa aaltoili, hän oli tukehtua, hänen jalkansa horjuivat ja vaikka oli kylmä valui tuskan ja ponnistuksen hiki hänen otsaltansa. Myrsky raivosi yhä vaan ja yltyi välistä niin perin väkeväksi, ett'eivät väsyneen mies raukan voimat enää riittäneet taistelussa sitä vastaan. Hänen täytyi alinomaa seisahtua ja kaikin voimin vastustaa tuulen voimaa, ett'ei myrsky heittäisi häntä maahan. Tuulispään vähän levähtäessä pyrki hän eteenpäin, mutta se onnistui vaan huonosti. Hänen täytyi kaalata nilkkaluihin, usein polviin asti lumessa ja siten kävi matka tietysti ainoastaan hitaasti. Kuitenkin kesti hän, lepäsi silloin tällöin muutaman minuutin, pyrki taasen eteenpäin, levähti uudestaan ja lähestyi niin vihdoin vähitellen suojelevaa kotiansa yhä enemmän. Hän uskoi kumminkin niin ja se usko vahvisti häntä ja rohkasi hänen mieltänsä, vaikka sielun ja ruumiin voimat uhkasivatkin pettää.
"Jospa vaan jo olisin kivilouhoksen ohitse!" mumisi hän useasti itsekseen suodessaan itselleen muutaman silmänräpäyksen lepoa.
Hänellä olikin suuri syy pelätä niitä. Tie kulki nimittäin juuri niiden ohitse ja ne olivat erittäin jyrkät ja syvät. Päiväsellä, eikä yölläkään, jos vaan vähissäkin määrin voi erottaa tien, ei niistä ollut mitään vaaraa. Mutta myrskyisenä, pyryisenä ja pilkkosen pimeänä yönä saattoi niihin hyvinkin helposti pudota ja musertua alhaalla syvyydessä. Wagner tunsi vaaran ja teroitti kaiken varovaisuutensa ja ajatuksensa sitä välttääksensä.
Yhä eteenpäin kulki hän raivoavaa myrskyä ja lumipyryä kohden. Arvellessaan lähestyvänsä kivilouhikkoa tuli hän kahta vertaa varovaisemmaksi ja tutki aina maanpintaa ennen kuin astui, oliko se vakava. Silloin töytäsi hän pimeässä patsasta vasten, joka oli yksin tien varrella ja hänelle hyvin tuttu. Vaikka häneen sattui hyvin kovasti, huudahti hän ääneen, ei kuitenkaan tuskasta, vaan ilosta. Patsas oli ihan syvemmän louhikon reunalla. Wagnerin tarvitsi vaan astua muutama askel sivulle ja sitte suoraan eteenpäin, niin vaara oli ohitse.
Huojennetuin sydämin läksi hän astumaan niitä muutamia askeleita, ja jätti patsaan, johon hän oli tarttunut. Otettuaan kolme neljä askelta tunsi hän yhä vaan kovaa maata jalkojensa alla, mutta viidennellä astui hän tyhjään ilmaan, päästi kimakan hätähuudon ja katosi äkkiä pohjattomaan syvyyteen.