Mielensä huumehduksessa, joka oli seurauksena melkein täydellisestä uupumuksesta, oli hän mennyt väärälle suunnalle ja vaaran välttämisen sijasta vaipui hän suoraan sen syliin.
Rouva Lisbet, lähettilään vaimo, odotti sillä välin, sydän täynnä kuolontuskaa ja pahoja aavistuksia, miehensä kotiintulon. Kello kymmeneen asti jaksoi hän vastustaa jonkun lähestyvän suuren onnettomuuden aavistuksiansa, mutta kymmenennen tunnin kuluttua ei hän enää voinut hallita levottomuuttaan; ja hänen tuskansa puhkesi ilmi kyynelvirtana. Samaan aikaan alkoi kova myrsky ja synnytti rouva paran vapisevassa sydämessä vielä suurempaa tuskaa ja levottomuutta. Kuitenkin oli hänellä vielä heikko toivo, että hänen miehensä voisi tulla joka silmänräpäys, että hänen täytyisi tulla, ja huolimatta jääkylmästä pakkasesta, joka tunkeusi pieneen huoneesen, avasi hän melkein joka minuutin päästä ikkunan ja kuunteli ulos yöhön eikö hänen kelpo miehensä tuttuja askeleita jo kuuluisi. Mutta rouva raukka kuunteli turhaan. Hän ei kuullut muuta kuin myrskyn vinkunaa, irtaimen kattotiilien kolinaa ja rätinää sekä tuuliviirin ikävää narisemista tuulen väännellessä sitä sinne tänne. Niin paljon kuin mahdollista kumartui hän ulos ikkunasta katselemaan pitkin katua, josta hänen miehensä piti tuleman. Vaan häntä ei näkynyt, hän näki ainoastaan siellä täällä tummia varjoja liikkuvan pitkin taloja, mutta ne olivat vaan himmeästi palavista lyhdyistä, joita myrsky raivoisasti heilutti edestakaisin ja yhä uudelleen viskeli ikäänkuin tahtoen irroittaa ne rautavitjoista, joissa ne riippuivat. Mutta silloin katosivat nekin, sillä äkkiä kiehtoi lumi sakeina hiuteina alas kadulle, peitti sen melkein kohta läpinäkymättömään sumuun ja ympäröi niin taajaan lyhtyjen lasit, että tuskin valon sädekään voi tunkeutua niiden lävitse.
Elsbet rouva katsoa tuijotti pelästyneenä lumimyrskyn raivoa ja riehumista.
"Sekin vielä lisäksi!" huokasi hän tuskaantunein sydämin. "Voi poloista mies raukkaani!"
Surunsa katkeruudessa ja tuskissaan unhotti hän ihan, että hän seisoi avatun ikkunan edessä ja että pakkanen koski häneen jäisellä hengityksellänsä, että lumi peitti hänen kasvonsa ja hiuksensa ja siinä muuttui kyynelien kaltaisiksi kiiltäviksi pisaroiksi. Patsaan tapaisena seisoi hän siinä, kasvot kalpeina, kädet ristissä, silmät lakkaamatta tuijottaen ulos pimeään, myrskyiseen yöhön. Niin tapasi yövartia hänet tehdessänsä kello kaksitoista tavallista tarkastusmatkaansa.
"Mutta Herran tähden, rouva Wagner, voittehan tulla kuoleman omaksi, jos noin vähissä vaatteissa, paljaassa leningissä, täänkaltaisena yönä seisotte avonaisen ikkunan edessä!" huudahti hän hänelle. "Menkää toki levolle!"
"Minä en voi", vastasi hän, säikähtyen yövartian puheesta. "Minun täytyy odottaa miestäni."
"Mitä hullua, eikö Wagner serkku vielä ole kotona?" kysyi mies kummastuneena. "Eihän hän toki istune ravintolassa olutlasin ääressä? Sanokaa minulle, missä hän on, niin minä tuon hänet kotiin!"
"Oi, jos se voisi tapahtua!" huokasi huolestunut rouva. "Ei, hän ei ole ravintolassa, hän taistelee nyt luultavasti ulkona maantiellä rajuilmaa vastaan, sillä minä odotan häntä kotiin Waldheimistä, mihin hänen tänä iltana on täytynyt mennä neuvos Heimbergerin käskystä."