"Sepä on ikävää! Täänkaltaisessa ilmassa ulkona maantiellä! Kauheata!" sanoi yövartia sääliväisesti. "Mihin aikaan lähti hän kotoa?"
"Kello kuuden aikaan tänä iltana."
"Joko kuuden aikaan? No, serkku rouva, olisihan hänen sitte jo aikaa pitänyt olla kotona."
"Mutta minä odotan häntä kuitenkin yhä vielä, odotan kovin tuskastuneena ja huolissani!"
"Juuri siinä olette väärässä", vastasi vartia. "Minäkin tunnen vanhan Wagner toverini. Häntä on varmaan joku viipymys kohdannut, sillä muuten olisi hän jo kello kymmenen aikaan ollut takaisin. Ken tietää, ketä ja mitä hänen on täytynyt odottaa! Kun hän ei vielä ole täällä, palaa hän varmaan vasta huomenna. Menkää siis, hyvä rouvani, ihan huoletta levolle ja sulkekaa kaikissa tapauksissa ikkunanne, ett'ette vilustu! Hyvää yötä, ja älkää enää murehtiko, rouva Wagner! Huomenna kyllä miehenne saapuu, tietysti ihan terveenä. Täänkaltaisessa koiranilmassa ei hän varmaan ole lähtenyt paluumatkalle, hyvää yötä siis!"
Elsbet rouva sai kunnon yövartian sanoista vähän lohdutusta. Hänen ajatuksensa näytti todellakin sangen luonnolliselta. Tunsipa hän itsekin miehensä erittäin säännölliseksi ja tarkkatuntoiseksi. Kun hän ei ollut kotona kello kymmenen aikaan, oli varmaan joku seikka estänyt häntä palaamasta.
Hän ei tosin voinut tietää, että hänen tarkkatuntoisuutensa virassaan ja rakkautensa vaimoonsa ja lapseensa olivat suuremmat kuin hänen pelkonsa antautua alttiiksi kauhean, yöllisen talvimyrskyn vimmalle. Hän uskoi yövartian mielipiteen oikeaksi ja koetti sillä rauhoittaa tuskastunutta sydäntänsä. Hän sulki ikkunan ja meni makuukamariinsa. Siellä rukoili hän innokkaasti Jumalaa, rukoili hänen apuansa miehelleen ja meni sitte vasta levolle. Vaan hän ei voinut kuitenkaan pitkään aikaan nukkua. Hänen täytyi välttämättömästi kuunnella vinkuvan myrskyn vonkunaa ja raivoa, joka näkyi tahtovan rutistaa taivaan ja maan, aina uudestaan pudistellen hirmuisilla voimillaan hänen asuntoansa ja sen pieniä ikkunoita, kunnes viimein, sydänyön jo aikaa kuluttua, väsymys lyijynraskaasti painoi hänen silmäluomensa kiinni ja uni saattoi hänet muutamiksi tunneiksi unhottamaan huolensa talonisän puolesta.
Päivän koittaessa heräsi hän jälleen ja nousi kiireesti vuoteeltansa. Silmäys ikkunasta kadulle ilmoitti hänelle lumipyryn jo lakanneen, tuulikin näkyi jo tauonneen, sillä lyhdyt eivät enää heiluneet yhtä kovin edestakaisin vitsoissansa kuin yöllä. Kuitenkin oli ilma vieläkin kolkko ja taivas sakean sumun peitossa, jotta ei ainoakaan auringonsäde voinut tunkeutua lävitse.
Päivän iloinen valo vaikutti rauhoittavaisesti rouvaan. Hän hylkäsi uljaasti jokaisen ajatuksen, että hänen miestänsä olisi joku onnettomuus kohdannut ja etsi sekä löysikin tavallisista aamuaskareistaan huvitusta. Sytyttäessään valkeata pesään ja nostaessansa sinne vesipannua keittääksensä kahvia itselleen ja pojallensa, laski hän että hänen miehensä varmaan oli lähtenyt Waldheimistä kello kuusi ja että hänen siinä tapauksessa siis piti saapuman kotiin kello kahdeksan paikoilla. Kello oli silloin seitsemän — tunti vielä ja kaikki surut ja huolet olivat sitte päättyneet.
Hän keitti kahvin ja herätti poikansa, jonka täytyi mennä kouluun kello kahdeksan. Pian tuli lapsi täysissä vaatteissa asuinhuoneesen ja näytti sangen kummastuneelta, kun ei nähnytkään isää, joka ainoastaan ani harvoin oli kotoa poissa aamiaisaikana.