"Hän kyllä pian palajaa, Vilho", lausui äiti teeskentelevällä tyyneydellä, ikäänkuin olisi hän itse uskonut sen lujasti. "Hän on viipynyt Waldheimissä ja palaa vasta tänään kello kahdeksan tahi yhdeksän."
Vilho ei tietysti epäillyt äitinsä olevan oikeassa ja nautti hyvällä ruokahalulla ateriansa. Sitte meni hän kouluun ja jätti äidin yksin kotiin.
Pojan mentyä palasi vaivaloisesti pidätetty tuska jälleen Elsbet rouvan sydämeen ja hän katseli taasen kadulle, eikö innokkaasti odotettu mies vihdoin tulisi näkyviin.
Kello löi yhdeksän eikä hän vielä ollut saapunut.
Silloin ei kovia tuskia kestänyt rouva parka enää voinut kärsiä yksinäisyyttään. Himmeä toivo, että neuvos Heimbergerin luota saisi selkoa viipymisestä, pakotti hänet menemään sinne. Hän heitti nutun päällensä ja riensi pitkin katuja Heimbergerin tuttuun asuntoon. Hän tapasi hänet vielä kotona, hänkin levottomasti odottaen hänen miehensä palaamista, jolle oli uskonut niin tärkeän toimen. Säikähtyen kuuli hän, ett'ei Wagner vielä ollut kotona, ja tuntien hänen virka-intonsa aavisti hän kohta jotakin tavatonta tapahtuneen.
"Täytyy viipymättä lähettää väkeä häntä kuulustelemaan", virkkoi hän. "Jumala varjelkoon, että kunnon mies olisi joutunut jonkun onnettomuuden omaksi!"
Hän kutsui erästä etuhuoneessa odottavaa palvelijaa ja lausui kiireesti tarpeelliset käskyt. Sitte kääntyi hän Elsbet rouvan puoleen.
"Luottakaa minuun, hyvä rouva, kaikki tehdään, mitä tehdä voi", lausui hän. "Me emme voi epäillä, että jotakin erinomaista on tapahtunut miehellenne, mutta ei meidän kuitenkaan tarvitse olla varmat siitä, että se on jotakin pahaa ja onnetonta. Menkää siis surutonna kotiinne. Heti saatuani tiedon hänestä, lähetän teille sanoman, tahi tulen itse."
Hiljaa itkevä rouva aikoi juuri noudattaa herra Heimbergerin neuvoa, kun ovi äkkiä lykättiin auki ja äsken lähetetty virkapalvelija äärettömän säikähtyneenä taasen astui sisälle.
"He tuovat häntä jo, herra neuvos", kertoi hän.