"Ketä?"
"No, virkalähettiläs Wagneria! Oi häntä raukkaa!"
Elsbet rouva huudahti ääneen pelosta; kanslianeuvoskin vaaleni.
"Mitä on hänelle tapahtunut?" kysyi hän.
"Hän on kauheana myrsky-yönä pudonnut kivilouhikkoon ja sieltä löysivät muutamat työmiehet hänet tänä aamuna puoleksi särkyneenä", vastasi palvelija. "Hän eli vielä ja jaksoi mainita asuntonsa ja sinne on väki kantanut hänet paarilla."
Rouva Elsbet huoahti, ikäänkuin pakahtuisi häneltä sydän kuullessansa hirmuista uutista, joka näytti hänen kauheimmat aavistuksensa todeksi, ja neuvos Heimberger etsi turhaan sanoja häntä lohduttaaksensa.
"Kentiesi ei asian laita ole niin surkea kuin mies kertoo", sanoi hän viimein. "Voimmehan vielä toivoa, ett'ei tapaturma ole kuolettavainen. Hankkikaa pian lääkäri, jonka pitää tuleman Wagnerin asuntoon! Minä lähden itse teidän kanssanne, rouva Wagner, katsomaan miten miehenne laita on! Tulkaa!"
Hän tarttui nopeasti hattuunsa ja keppiinsä, tarjosi itkevälle rouvalle käsivartensa tueksi ja vei hänet kotiin.
Surkea näkö odotti heitä siellä. Sohvalla makasi poloinen mies verisenä, kalmankalpeana, silmät puoleksi sammuneina ja voi tuskin vaivalla ojentaa vaimolleen kätensä. Rouva vaipui, kimakasti huudahtaen tuskasta, alas miehensä viereen ja vuodatti ruhjoutuneen olennon päälle kuumia kyyneleitä.
"Rauhoitu, rakas vaimo", kuiskasi mies heikolla, tuskin kuuluvalla äänellä. "Jumalan tahdosta se on tapahtunut, emmekä me sitte saa nurista emmekä valittaa! Oletteko tekin täällä, herra kanslianeuvos? Ah, se oli kauhea yö! Mutta minä olen toimittanut asianne. Rintataskustani löydätte herra tuomarin vastaanottotodistuksen."