"Hiljaa, älkäämme puhuko siitä nyt", vastasi kanslianeuvos syvästi liikutettuna. "Jos olisin voinut aavistaa matkanne päättyvän näin surullisesti, en todellakaan olisi antanut teille sitä käskyä!"
"Ah, herra neuvos, ettehän te ole syypää onnettomuuteeni", vastasi Wagner heikosti. "Kuka voi vastustaa Herran ja hänen palvelijainsa, elementtien, voimaa. Minun olisi pitänyt jäämän yöksi tuomarin luo; hän tarjosi minulle yösijan, vaan en voinut tuskastuttaa vaimo raukkaani, joka kaikissa tapauksissa kotona hartaasti odotti minua."
"Mutta miten tapahtui kauhea tapaturma. Kuinka voi se tapahtua?" kyseli neuvos.
Virkalähettiläs hymyili surullisesti ja kertoi katkonaisin lausein, mitä jo olemme koettaneet kertoa.
"Mikä kauhea putoaminen!" huudahti kanslianeuvos väristen. "On melkein ihme, ett'ette paikalla kuollut."
"Sitä ei Herra laupeudessaan sallinut", vastasi Wagner ja hänen silmänsä säihkyivät hänen hellästi katsellessaan vaimoansa. "Jumala osoitti minulle armon, että vielä kerran saan nähdä hyvän vaimoni ja poikani ja siunata heitä molempia."
"Oi, rakas ystävä, älkää kohta uskoko pahinta", sanoi Heimberger. "Älkäämme epäilkö, että lankeemisen seuraukset ovat paremmat kuin näytätte uskovan. Minä lähetin jo lääkäriä noutamaan; hän tulee kohta ja hankkii teille helpoitusta."
Lähettiläs pudisti hiljaa kalpeata päätänsä. "Ei, ei", virkkoi hän lempeästi. "Älkäämme ruvetko turhia toivomaan. Minä olen siksi liiaksi haavoitettu. Ensin kauhea taistelu myrskyä ja lunta vastaan, sitte putoaminen syvyyteen, sitten jäinen kylmyys ijankaikkisen pitkinä tunteina, jotka minun avuttomana täytyi viettää kivilouhikossa — siinä on enemmän kuin vahvinkaan ihmisluonto voi kestää. — Älä itke, Elsbet", sanoi hän jälleen kääntyen katkerasti nyyhkivän vaimonsa puoleen ja silitti hyväillen hänen kosteita poskiansa; — "älä itke! Täytyyhän kerran erota ja minä luulen, ell'en juuri iloisesti, niin kuitenkin tyytyen Jumalan määräyksiin. Minun on vaikea erota sinusta ja lapsestamme, mutta minulla on kuitenkin suloinen ja autuaallinen lohdutus: että voin mennä luotanne huoletta toimeentulostanne. Oi, hyvä kanslianeuvos, tässä tuskan ja kuolinvuoteellani kiitän teitä vielä kerran, että kerran neuvoitte minun vakuuttamaan henkeni. Katsokaa, maatessani avutonna kolkossa kylmässä kivilouhoksessa ja kärsiessäni hirveitä tuskia, oli ajatus, että pojallani on varoja oppia tulemaan kelpo mieheksi, lohdutuksen enkelinä luonani. Armas vaimoni, sinä et jää köyhäksi ja hylätyksi ja Vilhomme on kerran oleva sinulle vahva ja luotettava turva. Minä tiedän sen, sillä minä tunnen hänet!"
"Ja minä lupaan sen sinulle, isä, armas isä kulta!" sanoi poika, joka hetki ennen oli hiljaa astunut huoneesen ja kuuli isänsä sanat, "minä lupaan sinulle sen ja annan lupaukseni käteesi", toisti hän astuen lähemmäksi ja tarttui kuolevan tunnottomaan käteen suudellaksensa sitä, — "jos Jumala suo minulle voimaa ja terveyttä, en ole laiminlyövä mitään, millä vaan voin osoittaa kiitollisuuttani kaikista uhrauksista, joita olet hellyydessäsi minulle tehnyt. Sen lupaan sinulle, isä!"