"Ja minä otan lupauksesi vastaan", vastasi isä, luoden hellän silmäyksen kelpo poikaan. "Niin, minä voin huoletta kuolla ja nöyrästi sanoa: Herra, sinun käsiisi jätän henkeni! Kuolema, missä on kärkesi? Jumala tietää, että aina olen rehellisesti koettanut täyttää velvollisuuteni — miksi siis pelkäisin astua hänen rakasmielisten kasvojensa eteen? Taivas siunatkoon sinua, poikani! Minä luotan sanaasi, että aina vaellat rehellisesti, ja Jumala on opettava sinulle, kuinka se ajatus huojentaa minulle kuolonhetken!"
Äidin ja pojan hiljaa pidätetyt nyyhkytykset kuuluivat näiden kunnon miehen sanojen perästä ja kanslianeuvoskin tunsi, miten liikutuksen kyynel kostutti hänen silmäänsä. Pienessä huoneessa vallitsi kotvasen aikaa äänettömyys, syvä äänettömyys, jonka sairas hetken perästä keskeytti.
"Niin, herra kanslianeuvos", sanoi hän niin pontevasti kuin suinkin voi, — "on sanomattoman suloista tietää, että olen pitänyt huolta omistani, kun vielä oli aikaa. Laupias Jumala, kuinka vaikea minun olisi kuolla, jos minun tarvitsisi nuhdella itseäni siitä, että vaimoni ja lapseni täytyisi minun huolimattomuuteni tähden kärsiä kuolemani jälkeen puutetta! Jumala siunatkoon teitä siitä hyvästä neuvosta, jonka taannoin annoitte minulle!"
Kanslianeuvos kääntyi toisaalle päin, sillä hän häpesi näyttää neuvottomuutta, jota hänen kasvonsa osottivat. Kuolevan miehen jokainen sana sattui häneen kuin tikarinpisto. Niin oli hän, yksinkertainen, mutta huoltapitäväinen ja hellä perheenisä tehnyt. Kuinka oli hän itse sitä vastoin menetellyt, hän, joka tiedon ja taidon kautta oli toista paljoa etevämpi? Katkerat omantunnon nuhteet täyttivät hänen mielensä, ja hän oli iloinen, kun lääkärin tulo keskeytti tuskallisen tilan ja antoi hänen ajatuksillensa toisen suunnan.
Lääkäri tutki sairaan huolellisesti, sitoi hänen pudotessa saadut haavansa ja määräsi edellä kaikkea lepoa ja hiljaisuutta. Kun neuvos vei hänen syrjään ja kysyi, oliko parannuksen toivoa, kohotti hän olkapäitään.
"Jumala voi tehdä ihmeitä", vastasi hän, "mutta inhimillinen taito ja tieto ovat tässä kohden voimattomat!"
Heimberger jätti onnettoman perheen hyvästi ja saattoi lääkäriä kappaleen matkaa, saadaksensa kuulla lähempiä tietoja lähettiläänsä tilasta. Tohtori ei salannut, ett'ei sairas hänen mielestänsä voisi elää tulevaa yötä, sillä tärähdys oli ollut liian kova. Säälien kuuli neuvos kokeneen lääkärin tuomion ja koko päivän vallitsi hänessä vakava, melkein surullinen mieli, johon syynä oli kunnon ja kelpo alamaisen onnettomuus, mutta varmaan myöskin joku toinen seikka, josta ei neuvos itsekään voinut saada selvää. Mikähän se oli? — — —
Pilattu.
Seuraavana aamuna, juuri neuvoksen istuessa rouvineen aamiaispöydässä, toi palvelija sanoman, että virkalähettiläs oli sydänyön aikana kuollut.