Sisäänkirjoittaja nauroi ääneen ja sydämellisesti.
"Miksi ei hän sitä tekisi?" vastasi hän. "Eihän minulta ole tähän asti terveyttä puuttunut, eikä sitä ole täst'edeskään puuttuva."
Samassa kuului kirkonkellojen humiseminen juhlallisesti huoneesen ja heti sen perästä sekaantui siihen kadulta kuuluvan surumarssin synkät säveleet. Kummastuneina, melkein pelästyneinä kuulivat mies ja vaimo sohvallansa niiden liikuttavat äänet, ja he riensivät molemmat ikkunan luo. Ruumiinsaatto kulki hitaasti ohitse. Etupäässä kulki mustaan puettu surumarsalkki, sitte tulivat ruumiinvaunut arkkuineen, joka oli mustan kultakoristeisen vaatteen peitossa, ja takana kulki pitkä surusaatto, puettuna murhevaatteisin ja silmät luotuina maahan. Vähän aikaa katseltuaan kääntyi rouva nyyhkien surkeasta näöstä, palasi sohvalle ja nojautui entistä alakuloisempana sen tyynyjä vasten. Hänen miehensä seurasi häntä hitaammin, mutta istahtaessansa hänen viereensä näytti hänkin sangen totiselta ja huolen pilvi synkisti hänen otsaansa.
"Rikas kauppias Schultse se on, jota tuossa viedään viimeiseen lepokammioonsa", kertoi hän. "Kummallista, miten äkkiä kuolema ottaa monen ihmisen pois. Vielä viikko sitte oli mies terve ja voimakas — silloin putoo hän hevosen selästä, satuttaa päälakensa ja — tuossa saattavat nyt hänen ruumistansa! Kummallista! Mies olisi vielä voinut elää viisikymmentä vuotta, ell'ei tämä onnettomuus olisi tapahtunut."
"Siinä näet, kultani, sattuvan todistuksen siitä, ett'ei saa luottaa terveytensä kestävyyteen", vastasi rouva sangen vakavalla äänellä. "Ei kukaan, ei vahvin eikä terveinkään, ole edes silmänräpäyksen aikaa varma elämästänsä. Mies parka, jonka niin äkkiarvaamatta täytyi lähteä! Miten vaikeaa hänestä olikaan erota elämänsä kukoistuksessa vaimostaan ja lapsistansa! Ja kuitenkin oli hänellä kumminkin lohdutus kuolemassa: tieto, ett'eivät hänen omaisensa, vaikka heistä kyllä tuntuukin kovin ikävältä kadottaa tukensa, kuitenkaan joudu hänen kuolemansa kautta kurjuuteen ja puutteesen. Kuinka monen perheenisän täytyneekään erota tästä maailmasta ilman sitä lohdutusta, joka kuitenkin sanomattomasti helpottaa kuoleman ja poistaa sen katkeruuden! Kun vaan ajattelen kauhean kohtalon kerran riistävän sinut minulta, — oi Jumalani, mitäpä silloin tulisi minusta ja Edwardistamme!"
"Joutavia, Anna kulta", vastasi sisäänkirjoittaja, vastenmielisesti kohottaen olkapäitänsä. "Kuka huolii suotta vaivata mieltään tuonkaltaisilla turhilla mielikuvituksilla? Katso minuun, — näytänkö minä kuoleman omalta, jolla jo on toinen jalka haudassa? Mielettömyyttä!"
"Muista kauppias Schultsea, mies kultani!"
"Vieläpä mitä, minä en ratsasta vikuria hevosia, vaan käyn kauniisti jalkasin virkahuoneeseni; siellä ei mitään voi minulle tapahtua. Ja viimein, mitä varten suotta hyvä mielensä karkoittaa tuonkaltaisella kuvituksella. Mitä rakas Jumala meille lähettää, täytyy meidän ottaa vastaan, voimatta muuttaa hänen päätöstänsä."
"Anna anteeksi, mies kultani, että vastustan sinua siinä kohden", lausui rouva innokkaasti, laskien kätensä miehensä käsivarrelle. "Me emme tosin voi estää emmekä muuttaa Jumalan päätöksiä ja sallimuksia, mutta meidän vallassamme on ryhtyä tarpeellisiin toimiin, jotka kumminkin suurimmaksi osaksi voivat poistaa meiltä suurimman tapaturman pahimmat seuraukset."
Sisäänkirjoittaja katseli kummastuneena rouvaansa liikutuksesta ja innosta punastuviin kasvoihin.