"Mistä toimista sinä puhut?" kysyi hän. "Jos Jumala sallii minun kuolla, et sinä kuitenkaan voi karkoittaa kuolemaa vuoteeltani!"
"En, sitä oi voi", vastasi Anna rouva, "mutta sinä voit, kuten sanoin, estää senkaltaisen onnettomuuden surkeat seuraukset, jos sinulla vaan on luja, vakava tahto sitä tehdä. Ah, usko minua, armas mies kultani, minä en puhu siitä sinulle itseni tähden! Naisella on vähän tarpeita ja hän voi pahimman tapahtuessa tulla yksin toimeen ainoastaan käsitöillään ja suurimmalla säästäväisyydellä. Mutta muistele poikaamme! Mikä tulevaisuus odottaisi häntä, jos hänen isänsä riistettäisiin pois, ennenkuin hän on hankkinut itselleen itsenäisen aseman! Millä elättäisin minä heikko nainen häntä, millä kasvattaisin häntä, millä vaatettaisin häntä ja millä varoilla antaisin hänen käydä koulussa ja yliopistossa, kun tuskin voisin suurimmalla ahkeruudella poistaa suurimman puutteen oveltamme!"
Herra sisäänkirjoittajaa näkyi rouvan innokkaat sanat vähän liikuttavan. Hymy katosi hänen huuliltansa, hän hivutti otsaansa ja etsi turhaan sanoja, millä vastustaisi rouvansa huolia tahi rohkaisisi hänen mieltänsä.
"Mutta, Jumalani", sanoi hän viimein, "mitä pitää minun tehdä, mitä voin tehdä sitä estääkseni?"
Rouva otti kahvikuppien vierestä aamiaispöydällä sanoman ja ojensi sen äänettä miehellensä, osoittaen sormellaan erästä paikkaa, Sisäänkirjoittaja luki ja naurahti.
"Hengenvakuutus!" huudahti hän. "Mitä se merkitsee? Kentiesi on kysymys yhdestä noista monista naurettavista, niinsanotuista salakeinoista, jotka pitentävät inhimillisen elämän! Hulluutta! Senkaltaiset keinot eivät suojele meitä eläessämme putoamasta hevosen selästä eikä muusta äkillisestä kuolemasta tahi minkäänlaisen ruton tarttumisesta!"
"Lue vaan, kultani", kehoitti rouva tyyneesti. "Tässä on kysymys ihan toisesta kuin luulet."
Sisäänkirjoittaja luki yhä tarkemmin jotenkin pitkän ilmoituksen ja laski sitte vakavan näköisenä sanomalehden jälleen pöydälle.
"Se on todellakin ihan toista kuin ajattelin", lausui hän miettiväisesti. "On kysymys siitä että maksaisi vuosittain määrätyn rahasumman eräälle yhtiölle, joka puolestaan sitoutuu ennemmin tahi myöhemmin tapahtuneen kuolemani jälkeen maksamaan perillisilleni maksujeni suuruudesta riippuvan rahasumman."
"Niin on asia, mies kultani", vastasi rouva nyykäyttäen päätään. "Otaksukaamme, että sinä joka vuosi maksaisit noin kuusikymmentä taaleria hengenvakuutusyhtiölle, ja voittosi olisi, että se maksaisi perillisillesi kaksituhatta taaleria, kentiesi enemmänkin, katsomatta siihen kuolisitko ensimmäisenä vuotena vakuutuksen tehtyäsi tahi vasta kymmenen taikka kahdenkymmenen vuoden perästä. Eikö se olisi sinulle suureksi lohdutukseksi? Eikö siinä olisi yksi raskaimmista ja suurimmista huolista poistettu, huoli poikasi tulevaisuudesta? Hyvin asetettuna ja tarkasti hoidettuna olisi kaksituhatta taaleria kaikissa tapauksissa kylliksi Edwardin elatukseen, koulutukseen ja opintoon."