"Niin, niin, asia näkyy olevan hyvä", vastasi sisäänkirjoittaja. "Mutta edullistakin asiaa täytyy miettiä ja kuusikymmentä taaleriakin vuodessa on suuri summa!"
"Oi, jos vaan tahtoisit Kaarle", lausui nuori rouva vilkkaasti, — "niin säästäisin mielelläni ja kieltäisin itseltäni jokaisen huvin, voittaakseni joka vuosi määrätyn summan."
"Niin, niin, sinä olet hyvä vaimo, Anna kultani", myönsi sisäänkirjoittaja. "Mutta kuitenkin on minusta, kuin puolustaisit vähän liiaksi tätä asiaa. Anna minulle aikaa miettiäkseni kaikkia rauhassa. Myöhemmin tahdon ilmoittaa sinulle päätökseni. Kuusikymmentä taaleria vuodessa tekee kymmeneen vuoteen viisisataa taaleria, vaan jos vuosi vuodelta panen itse talteen ja luen korkoa korolta, nousee siitä suurempi summa. Ja se raha jäisi meille, sillä välin kun se toisessa tapauksessa olisi ikäänkuin ikkunasta ulosheitetty. Sinulla on ainoastaan mielessä, että voisin pian kuolla. Entä jos Edwardimme kymmenen tahi kahdentoista vuoden perästä joutuisi aikaisen kuoleman omaksi? Silloin olisivat säästömme olleet turhat. Nuoruus on yhtä vähän kuolematon kuin vanhuuskin."
"Totta kyllä", vastasi Anna rouva, — "vaan jos se surullinen seikka, josta Jumala meitä varjelkoon, todellakin tapahtuisi, niin olet sinä kadottanut ainoastaan sen mitä et ole tarvinnut, ja samassa on sinulla koko aika ollut lohduttava tieto, että olisit suojellut poikaasi puutteen alaisesta ja kurjasta tulevaisuudesta. Ja paitsi sitä, kuka takaa meille, ett'ei kuolema kohtaa meitä, ennenkuin kymmenen tahi kahdenkymmenen vuoden kuluttua. Entäs jos se jo tulevana vuonna saavuttaisi sinut ja vaatisi henkesi? Mitä hyödyttäisivät Edwardiamme yhden kerran säästetyt ja talteen pannut kuusikymmentä taaleria? Pantuina sitä vastoin hengenvakuutusyhtiöön tuottaisivat ne hänelle kaksituhatta taaleria. Ja juuri se on minun mielestäni hengenvakuutuksen oikea siunaus. Jos Jumala kutsuu sinut huomenna tahi kahdenkymmenen vuoden kuluttua, on sinulla aina tieto, että on pidetty huolta poikasi tulevaisuudesta. Ja jos otaksuisimmekin, että panet rahoja kahdenkymmenen vuoden kuluessa säästöön, oletko silloin säästänyt enemmän kuin mitä henkivakuutusyhtiö jo vakuutuksen tehtyä sinulle lupaa? Laske itse mies kultani! Toisessa kohden siis luja varmuus, toisessa vaan joku epävarma mahdollisuus. Tahdotko enemmän luottaa mahdollisuuteen kuin varmuuteen, joka sinulla jo on käsissä?"
Sisäänkirjoittaja Heimberger tunsi joutuneensa vähäiseen pulaan, sillä hän ei voinut vastustaa rouvansa mielipidettä, mutta kuitenkin oli hänessä joku vastahakoinen tunne, joka kielsi häntä joka vuosi maksamasta suurta rahasummaa, josta ei hänellä itsellään ollut mitään hyötyä. Hänen vielä miettiessään, mitä vastata, kolkutettiin ovea, ja iloisena siitä, että hän hetkeksikin vaan pääsi keskeyttämisen kautta pulastaan, vastasi herra Heimberger ääneen "astukaa sisälle!" Ovi aukeni ja sisään astui vahtimestari, joka kohteliaasti tervehdittyään ojensi sisäänkirjoittajalle suuren, kuninkaallisella sinetillä suljetun kirjeen.
"Toivotan kaikesta sydämestäni onnea", lausui hän samassa. "Sanomani on ilahuttava herra neuvosta!"
"Mitä hullua, Müller, te laskette jotenkin paljon leikkiä!" huudahti Heimberger ilosta vapisevin käsin avaten sinetin ja levittäen paperin. "Se on totta, Anna kulta", lisäsi hän sitte liikutettuna lyhyesti silmäiltyään kirjoituksen, — "tämä on kuninkaallinen vahvistus, joka armollisesti nimittää minut Kanslianeuvokseksi ja antaa minulle lisää kaksisataa taaleria vuotuista palkkaa. Eläköön, eläköön kuningas, kaikkien armollisin herramme! Ja te, hyvä Müller, ottakaa tämä kiitokseksi iloisesta sanomastamme!"
Hän antoi vahtimestarille kirkkaan taalerin käteen ja syleili sitte innokkaasti rouvaansa, joka säihkyvin silmin vastasi hänen hyväilemisiinsä.
"Katsos lapsi", sanoi hän, "nyt olet taasen saattanut itsellesi turhia huolia! Lintunen, jonka kuulin visertelevän, on laulanut oikeaa säveltä!"