"Ei, ei summa ole kovinkaan suuri", vastasi Heimberger nopeasti. "Ainoastaan vähäisiä säästöjä, jotka voi suuretta vahingotta kadottaa, liiatenkin verraten Meyerheimin äärettömään onnettomuuteen. Mutta mistä tiedätte te...?"
"Meyerheimin omasta suusta", vastasi tohtori. "Raivotessaan epätoivosta valitti hän kerran uskottelemisensa kautta estäneensä teitä vakuuttamasta henkeänne ja teidän silloin luvanneen tuoda säästönne hänelle tallennettavaksi. Se seikka näkyi suuresti rasittavan hänen omaatuntoansa. Hän kirosi itseänsä, ylpeyttänsä ja rahanhimoansa, joka myöskin esti häntä itseään vakuuttamasta henkeänsä perheensä hyväksi. 'Siinähän se nyt on!' huusi hän änkyttäen ja nyrkkiään pudistaen tuskanhien valuessa suurina pisaroina alas hänen poskiansa myöten, — 'minun armas vaimoni, ainoa lapseni syöstyinä ulos säälimättömään maailmaan! Ja minä, tunnoton isä, joka olisin voinut sen estää! Murunen ylellisyydestäni olisi riittänyt suojelemaan heitä suurimmasta puutteesta ja kumminkin suonut heille varman elatuksen, tehnyt ihmisten almut tarpeettomiksi. Oi, minua konnaa ja sydämetöntä. Minua tunnotonta isää! Minua vaimoni ja lapseni onnen hävittäjää!' Niin raivosi hän, huusi ja väänteli käsiänsä, kiroten itseänsä ja rangaistusta ansaitsevaa välinpitämättömyyttänsä. Kauheata oli nähdä ja kuulla semmoista tapausta, jolloin ei perheenisä kuolinvuoteellansa voi saada rauhaa omassatunnossaan! Kauheata se oli! Hirveätä! Ah, ihan toista oli seisoessani köyhän kirjeiden kulettaja Wagner vainajan kuolinvuoteen ääressä! Toisessa paikkaa hirveä epätoivo, toisessa rauhallinen, melkein iloinen myöntymys Jumalan valtaan, syntynyt hyvästä vakuutuksesta, että oli täyttänyt pyhän velvollisuuden ja oikeaan aikaan pitänyt huolta perheensä onnesta. Mikä eroitus! Mikä vastakohta! Niin, uskokaa minua, herra neuvos, vasta maatessaan kuolinvuoteellaan käsittävät ihmiset, mikä kutsutaan kuoleman kärjeksi ja mikä tekee sen helpoksi: se on tieto, että on uskollisesti täyttänyt velvollisuutensa! Ei mikään muu voi niin helposti poistaa ruumiillisen kuoleman pelkoa!"
Kanslianeuvos oli syvästi liikutettu, hänen sieluansa oikein kauhistutti. Hän kuvaili mielessään onnettoman Meyerheimin loppua ja hänen sydäntänsä värisytti muistellessa omiansa. Mitä hän oli tehnyt karkoittaaksensa huolet omiensa elämästä? Pieni summa, jonka hän heidän hyväksensä oli säästänyt, oli kadonnut suuressa häviössä, ja vaikk'ei se olisikaan tapahtunut — sen huomasi hän jo selvästi — niin ei se auttaisi mihinkään tahi melkein mihinkään, jos taivas samana tahi seuraavana päivänä ottaisi hänet heiltä pois.
Hän oli koko illan sangen totinen ja haaveksivainen; hiljaa ja miettiväisesti kävi hän kotiin, hiljaa ja haaveksivaisesti meni hän levolle, saamatta huuliensa yli kertomusta vaimolleen Meyerheimin onnettomuudesta ja omantunnon nuhteista. Hän tunsi itse omantunnon vaivoja ja häntä hävetti antaa toisen, vaikkapa oman vaimonkin, sitä huomata.
Liian myöhään.
Seuraavana aamuna näytti neuvos Heimberger istuessansa vaimonsa vieressä aamiaispöydässä yhtä iloiselta kuin entisinä hyvinä aikoinakin. Selvästi näkyi, että hän oli tehnyt päätöksen, joka varmaan mahtoi olla hyvä, koska se niin ilahutti häntä ja karkoitti kaikki murheen pilvet hänen sielustansa. Ei hän kuitenkaan maininnut mitään rouvallensa, vaan nautti tavallista nopeammin aamiaisensa ja puki sitte kiireesti päällensä toimittaaksensa, kuten hän sanoi rouvalleen, jonkun asian, ennenkuin meni virkahuoneellensa. Nopein, jäntevin askelin riensi hän eteenpäin seisahtumatta, ennenkuin oli saapunut komean kartanon eteen, jonka etupuolella oli suuri osoitetaulu ja siinä kultakirjaimilla luettava: "Lontoolaisen hengenvakuutusyhtiön toimisto".
Siihen taloon astui hän sisään, pyysi puhutella asiamiestä ja ilmoitti hänelle tahtovansa vakuuttaa henkensä muutamasta tuhannesta taalerista yhtiössä.
Se oli siis päätös, johon hän edellisenä unetonna yönä oli tullut ja joka teki hänet niin tyytyväiseksi. Hän oli siis viimein tullut selville omantuntonsa kanssa. Jo kunnon Wagnerille tapahtuman onnettomuuden jälkeen teki hänen mieli täyttää, mitä oli laiminlyönyt; mutta jonkinlainen ujous, jota hän tunti asiamies Klugea kohtaan, saattoi hänet viipymään päivästä toiseen. Sitte oli hän taasen ollut rahan puutteessa; milloin oli hänen kivulloisuutensa ollut esteenä ja, lyhyesti, vaikka hänen omatuntonsa usein vaivasi häntä, oli hän kuitenkin jättänyt koko jutun sikseen, kunnes sanoma Meyerheimin häviöstä ja sairaudesta salaman tapaisesti kohtasi häntä ja kerrassaan herätti hänen omantuntonsa sikeästä unesta, johon hän ehdon tahdon oli sitä tuudittanut.
"Huomenna varhain lähden asiamiehen luo", lupasi hän itselleen yön kuluessa, — "vaan en Klugen luo! Hän vaan nauraisi minulle salaa ja pilkkaisi minua! Sitä riemua en hänelle suo! Onhan muitakin yhtiöitä kuin 'Iduna'. Koettakaamme Lontoolaista." Niin seisoi hän asiamies Marbach'in edessä, joka tyvenesti kuunteli hänen asiatansa ja kernaasti suostui siihen.