"Ja luuletko siis mieskultani", kysyi rouva neuvoksetar sangen vakavasti, — "luuletko siis, että olisit tullut iloiseksi ja onnelliseksi jälleen, jos lontoolainen vakuutusyhtiö olisi suostunut?"
"Oi, ihan varmaan uskon sen", vastasi mies elävästi. "Katso, Anna, jo viime yönä tekemäni päätös pyrkiä osalliseksi yhtiöön, jo se yksistään teki minut iloiseksi ja terveeksi. En ole pitkään aikaan ollut niin iloisella mielellä kuin tänään aamiaisella, kun kohta sen jälkeen aioin täyttää toivoni. Yritykseni ei onnistunut ja kaikki ilo on ikuisesti kadonnut minulta!"
"Ei, armahani", vastasi rouva siihen ja hänen hoikka vartalonsa kasvoi korkeammaksi, hänen silmänsä säihkyivät ja hänen otsansa kirkastui puhtaimmasta autuaallisuudesta, — "ei, se ei ole kadonnut! Päinvastoin olet muuttuva samankaltaiseksi, kuin olit entisinä onnellisina päivinä. Odota vaan hetkinen, niin saatpa nähdä, ett'en ole luvannut sinulle liian paljoa."
Miehen kummastuneena ja säikähtyneenä katsellessa häntä, ikäänkuin peläten hänen tulleen hulluksi, riensi Anna rouva ompelupöytänsä luokse, avasi salalaatikon, otti siitä kaksi paperia, palasi miehensä luo ja ojensi ne hänelle säihkyvin silmin.
"Kas tässä! Ota!" virkkoi hän raikkaalla äänellä, josta hänen ihastuksensa hopean heleänä kaikui, — "ota ja ole tästä hetkestä alkaen jälleen onnellinen ja iloinen!"
Kanslianeuvos silmäili molempia paperia ja äkkiä kirkastuivat hänen kasvonsa, synkät pilvet katosivat hänen otsaltansa kuin loihtuvoimalla, hän kirkasi ilosta ja samassa silmänräpäyksessä sulki hän rouvansa syliinsä ja syleili häntä innokkaasti.
"Anna! Vaimoni! Enkelini!" huudahti hän. "Minä siunattuna hetkenä joutui tuo mieleesi?"
"No, laskehan minut ensin, mies kultani", vastasi rouva nauraen, "niin saat kuulla kaikki. Istu tähän sohvalle ja kuule. Hetki, jolloin se joutui mieleeni, oli juuri sama, jolloin käskit minua antamaan 'Iduna' yhtiön vakuutuskirjettä takaisin herra Klugelle, kun et tahtonut lunastaa sitä. Minä kuulin käskysi suurella surulla, vaan en voinut muuttaa päätöstäsi. Mentyäsi pois ja jätettyäsi minut yksin, vaivuin syviin ja synkkiin mietteisiin, mutta juuri silloin tuntui, kuin olisi sisällinen ääni huutanut minulle: 'Täytä sinä, mitä hän laiminlyö!' Armas mies, salaman tapaisesti valasivat ne sanat sydämeni. Minulla ei tosin ollut rahaa lunastaa herra Klugen vakuutustodistusta, mutta minulla oli vielä muutamia mummovainajani kalliista koruista. Minä riensin kultasepän luokse, möin vanhat tavarani ja sain siten kahta vertaa enemmän rahaa, kuin tarvitsin todisteen maksuun. Että juuri käytin ne siihen tarkoitukseen, tarvinnee minun tuskin mainita. Hyvä Kluge kiitti minua erittäin mainiosta vehkeestäni ja lupasi, erittäinkin sinun suhteesi, olla vaiti asiasta eikä ylipään puhua siitä kenellekään. Minä luulin nimittäin, että minun täytyi saada häneltä se lupaus, kun en kuitenkaan voinut varmaan tietää, hyväksyisitkö sinä tekoni. Kuitenkin toivoin sitä, ja katso, toivo on onnellisesti täyttynyt. Tässä on vakuutuskirje ja kuitti maksetuista rahoista! Ole jälleen onnellinen äläkä enää turhaan vaivaa omaatuntoasi!"
"Mutta", sanoi neuvos syvästi liikutettuna, — "ell'en olisi tullut miettivämmäksi? Miten sitte olisit menetellyt?"