"Sallikaa minun pitää syyni salassa", vastasi lääkäri kylmästi. En ole velvollinen tekemään teille tiliä, mutta olen sitä vastoin velvoitettu ilmoittamaan yhtiölle, jonka palkkalainen olen, omantuntoni ja valani mukaan mielipiteeni yhtiöön osalliseksi pyrkijöitten terveyden tilasta."
"Siis ei mitään toivoa minulle? Eikö yhtäkään?" kysyi kanslianeuvos.
Asiamies vastasi surkutellen kohottamalla olkapäitään. Kanslianeuvos huomasi, ett'ei hänellä ollut enää mitään siellä voitettavaa, vaan läksi pois vallan masentuneena, kuolema sydämessä. Hän riensi ulos kaupungista ja kulki kuin hullu ristiin rastiin, mitä minnekin. Sanomaton tuska ahdisti hänen sydäntänsä ja mitä katkerin katumus kidutti häntä.
"Liian myöhään! Liian myöhään!" oihki hän vähäväliä ahdistuneesta sydämestänsä. "Miten kurja olen! Minä olen pilannut koko elämäni rauhan ja perheeni onnellisen tulevaisuuden, äärettömässä sokeudessa, synnillisessä kevytmielisyydessä karkoittanut sen luotani!"
Viimein kääntyi hän kovin väsyneenä, alla päin ja epätoivoisena kotiin päin. Hänen rouvansa pelästyi hänen kalpeana, riutuneen näköisenä horjuen tullessaan ja vallan sortuneena vaipuessaan nojatuoliin.
"Herran tähden, Kaarle, mitä on tapahtunut?" huudahti hän rientäen hänen luoksensa, sulkeaksensa hänet syliinsä. "Onko mikään onnettomuus tapahtunut sinulle?"
"On, vaimo kultani", vastasi hän vapisevin äänin ja kuuma kyynel kostutti hänen silmänsä, — "suuri onnettomuus! Minä olen tullut teidän ja oman onnen murhaajaksi, murhaajaksi kevytmielisyydessä ja kelvottomasta viipymisestä."
"Mutta, mistä puhut? Tyynny toki ja malta mielesi!" vastasi rouva neuvoksetar. "Kerrohan toki minulle, mikä sinua tuskastuttaa, äläkä kiduta minua perättömillä sanoilla. Mitä on voinut tapahtua, joka on saattanut sinut tuommoiseen mielen tilaan?"
Kanslianeuvos koetti rauhoittua. Ei auttanut enää salata samanpäiväistä katkeraa kokemusta ja hän tunnusti siis kaikki rouvallensa, mitä hän ennen oli laiminlyönyt ja sinä päivänä turhaan oli koettanut.
"Se on naula arkkuuni", valitti hän. "Ei siihen ole pitkää aikaa kun näännyn johonkuhun tautiin ja minun täytyy erota täältä se kauhea tieto mielessä, että olen katkeroittanut sinun ja Edwardin tulevaisuuden. Tässä, tässä", — lisäsi hän laskien kätensä sydämelleen, — "tässä tunnen sen, toiveitteni tämänpäiväinen pettyminen on mato, se kalvaa jo sydäntäni eikä se lakkaa ennen, kuin saa hävityksen työn lopetetuksi. Vaimo raukka! Poloinen poika raukkani!"