Päiviä, viikkoja, kuukausia kului eikä rouva neuvoksetar päässyt sen enempää tarkoituksensa perille, vaikka kuin monta kertaa etsi syytä muistuttaa miestänsä sen asian tärkeydestä, josta he silloin kesä-aamuna olivat keskustelleet. Herra neuvos tiesi aina kaikenlaisilla verukkeilla välttää keskustelua asiasta, joka oli hänen rouvansa mielessä. Väliin syytti hän toimiansa, väliin lupasi hän tehdä kaikki, mikä vaan oli mahdollista, jos vaan jätettäisiin hänelle aikaa siihen, väliin oli hän muka satunnaisessa rahanpuutteessa.
Viimeinen viipymisen syy oli luultavasti painavin, sillä rouva neuvoksetar huomasi salaisella surulla, ett'ei talouskukkaro paisunut vaikka tulot arvokorotuksen kanssa enentyivät — niin, he joutuivat lisäksi useasti oikeaan rahapulaan, jommoista he eivät milloinkaan ennen vähäisemmän palkan aikana huomanneet, Hän hankki itselleen tilaisuutta lempeästi puhutella miestänsä siitä arveluttavasta tilasta ja herra neuvos kuunteli häntä kärsivällisesti monta kertaa vaan kohottaen olkapäitään.
"Mitä tahdot, lapsi kultani?" vastasi hän. "Nykyinen asemani, kanslianeuvoksena, vaatii minulta suurempaa menekkiä, varsinkin alussa, kuin ennen. Halvasta sisäänkirjoittajasta ei pidetä lukua ja hän voi elää niin yksinkertaisesti kuin häntä suinkin haluttaa. Ei kukaan huoli hänestä. Mutta kanslianeuvos! Hänen laitansa on vallan toisin. Hän ei saa vetäytyä pois kaikesta, ett'ei hän tulisi ihmisten pilkaksi. Täytyy silloin tällöin ottaa osaa hienoihin aamiais- tahi illallispitoihin tuttujen virkatoverien parissa. Niissä juodaan kalliita viinejä, syödään herkkuruokaa ja siihen menee paljon rahaa. Minä kyllä mielelläni vetäytyisin niistä pois, vaan se ei sovi. 'Neuvos, tulkaa ottamaan osaa siihen ja siihen tahi siihen', kuuluu kehoitus, jos kiellän, — 'ettehän toki voi olla pois sieltä!' ja lyhyesti, täytyy myöntyä ja ottaa osaa, ell'ei tahdo tulla ihan halveksituksi."
"Sitte soisin melkein, että vielä olisimme sisäänkirjoittaja-perhe ja ett'ei lintu, josta puhuit, vielä olisi visertänyt", vastasi rouva raskaasti huo'aten. "Kuinkahan tämä vielä päättynee, mies kultani? Sen sijaan että säästäisimme ja kokoisimme vähän varoja Edwardillemme, täytyy meidän tällä tavalla vielä joutua velkoihin, ja se on, sitä et voi kieltää, sangen surkea kohta. Ken kerran on velkaan joutunut, ei pääse niistä helposti, sillä velkoja on huokea tehdä, mutta ne saadaan tavallisesti ainoastaan suurilla uhrauksilla ja sangen vitkaan maksetuiksi."
"No, no, vaimoseni, niin huonolle kannalle emme toki joudu, sinä liioittelet", rauhoitti häntä herra neuvos. "Niin pitkälle en anna asiain mennä. Malta vielä muutama viikko. Ainoastaan alussa vaan on näin pahaa; vähitellen vetäydyn yhä enemmän heidän seurastaan ja sitte vietämme jälleen hiljaista, kodikasta ja säästäväistä elämää kuten ennenkin. Luota siihen! Muistelkaamme sitte Edwardiakin ja auttakaamme kaikki hänen tulevaisuutensa suhteen, niin ett'ei sinun tarvitse olla huolissasi sentähden!"
Mitä rouva raukka siihen enää voi? Hänen täytyi olla vaiti ja kärsivällisesti odottaa, että hänen miehensä itsestään palaisi hiljaiseen kotielämään. Ikävä kyllä näytti siltä, kuin ei hänellä olisi suurta taipumusta siihen. Päinvastoin, aamiaisia ja illallisia pidettiin yhä useammin, ja rahat vähentyivät yhä enemmän. Ei auttanut, rouva neuvoksettaren täytyi taasen kerran rohkaista mielensä ja vakavasti puhutella miestänsä asiasta. Syy siihen oli varsin lähellä, sillä talouskassassa oli muutama päivä sitte ainoastaan muutamia taaleria, ja siihen oli vielä monta viikkoa, kun palkat maksettiin. Tilaisuuskin ilmaantui; herra neuvos käänsi itse puheen siihen.
"Anna minulle muutama taaleri, vaimoseni", sanoi hän päivällisen jälkeen juuri samana päivänä, jolloin rouva neuvoksetar oli tutkinut kassan ja huomannut sen niin laihaksi. "Tänä iltana kokoutuu muutamia tuttavia italialaisen Taglionin luo, eivätkä he jättäneet minua rauhaan, ennenkuin lupasin ottaa osaa pieneen seuraan."
Rouva neuvoksetar meni kaapin luo, otti pienen kukkaron, jossa hän aina talletti rahansa, ja pudisti sen sisällyksen pöydälle.
"Tässä on muutama taaleri, mies kultani", sanoi hän levollisesti. "Mutta ole hyvä ja sano minulle, millä maksan talousmaksut, kunnes saan lisää; sillä nämät ovat viimeiset rahamme."
Herra neuvos säikähti ja hänen kasvonsa venyivät pitkiksi.