"Toivon kuitenkin, ett'et liian paljon ylvästele siitä, että isäsi on tullut neuvokseksi", sanoi herra Heimberger nauraen.
"Herra varjelkoon!" vastasi Edward. "Kysyhän vaan Vilholta, kirjeiden kulettajanne pojalta! Me olemme aina olleet hyviä ystäviä ja olemme täst'edeskin, kuten ennenkin. Ei, minä vihaan ylpeyttä, isä, ylpeyttä, joka ei perustu todellakin hyviin ja ansiollisiin ominaisuuksiin. Ja niin Vilhokin arvelee! Me olemme ylpeät siitä, että olemme luokkamme ahkerimmat pojat, vaan me emme sentähden halveksi ketäkään, joka täyttää velvollisuutensa. Mutta, lyöhän kello jo kolme neljännestä, — minun täytyy siis lähteä! Hyvästi, isä, hyvästi äiti kultani!"
Ja nuolennopeasti kiiti hän ulos huoneesta.
"Oiva poika!" sanoi isä, tyytyväisesti katsellen hänen peräänsä.
"Todellakin, sydämellinen, oiva lapsi", lisäsi äiti. "Koettakaamme yhdessä, mies kultani, saada hänen tulevaisuutensa suruttomaksi."
"Tietysti on meidän sitä koettaminen", vastasi neuvos. "Mutta anna huoletta minun keksiä sopivat keinot siihen. Täytyy perinpohjin ja huolellisesti miettiä kaikkea, armas vaimoseni. Mutta nyt täytyy minun jättää sinut mennäkseni virkahuoneeseni ja sitte käydä esimiesteni ja suosijieni luona, joita minun suurimmaksi osaksi tulee kiittää tään-aamuisesta ilostani!"
Vasta tehty herra neuvos pukeutui hienoimpiin vaatteisinsa, jätti sydämellisellä suudelmalla rouvansa hyvästi ja riensi pois mennäksensä toimistoon. Rouva katseli miettiväisesti hänen jälkeensä.
"Hän on hyvä ja sydämellinen", mumisi hän itsekseen, "mutta kuitenkin pelkään olevan vaikeata saada häntä taipumaan siihen. Mutta minä en aio levätä enkä väsyä, ennenkuin olen päässyt tarkoitukseni perille. On kysymys lapsemme menestymisestä ja tulevaisuudesta, — eikä silloin saa pelätä uhrauksia!"