Moni silmä katseli hämyllä alaspäin, kun uroskuningas niin korkealle ylisti nuoren kenraalin kunniaa ja muutama katui että aina oli nuorta kenraalia ylenkatsonnut. Vaan kuningas, joka varsin hyvin huomasi yleisen pulan ja täyteen määrään muistutuksillaan jo oli tullut aikomuksensa perille, alkoi kohta puhua muista asioista ja kohta täyttä vauhtia muistutettiin äsken lopetetun sodan tärkeimpiä tapauksia, jossa vähäsen jok'ainoa kokoontuneista oli ollut lässä.
Par'aikaa kuin puhuttiin kuului ulkomaisesta huoneesta korkea-äänisiä ääniä, kuningas kuunteli ja myöskin muut. Kuului, kuin joku olisi väkisin tahtonut päästä sisään, vaan palveliain olevan asiata vastaan.
"Perkele vieköön," kuului nyt erään syvän äänen huutavan, kaukaisen ukkosen jyrinän kaltaisesti, "ettekö ymmärrä, talrikinnuoliat, että meidän täytyy päästä sisään. Herra kenraali on meitä käskenyt eikä suinkaan tahdo, että vieraansa, erittäin tämmöiset vieraat, jää oven ulkopuolelle!"
"Jumala taivahassa! Teidän Majesteettinne!" sanoi nyt kenraali Hammer. kuninkaalle niin korkeasti, että kaikki sen kuulivat, "se on Konrad enoni, alaupsieri Wallan ja varmaan hänellä on vanhat vanhempani muassansa!"
Kuningas silmäili pöytä-naapuriansa, joka sisällisestä liikuinnosta tuli välisti vaaleaksi, välisti punaiseksi ja värisi koko ruumissaan, hän jok'ei ikinä ollut pelännyt pahimpaakaan kanoonantulta. "Mutta ilahuttaa, että he ovat täällä," sanoi suuri Rietrikki, ja tuommoiset rakkaat vieraat ovat varmaan teillekin tervetulleet. Älkää minusta huoliko, vaan tehkää asiassanne, kuinka halajatte."
"Voi Jumalani! Jos teidän Majesteettinne suvaitsee," sanoi Rietrikki Hammer, "niin en voi antaa vanhat vanhempani kauan seisoa oven ulkopuolella."
"Päästäppä net siis sisään," sanoi kuningas ja silmäili tarkkaan kokoontuneita vieraita, joista muutamat eivät tainneet olla nauramatta.
Silmänräpäyksessä nousi Rietrikki tuolilta, viittasi eräälle palvelialle päästää uudet vieraat sisälle ja riensi heitä vastaan korkealla ilohuudolla, kun tunsi heissä vanhat vanhempansa ja enonsa Konradin. Hän lensi äitinsä kaulaan, halasi ilokyynelissä isäänsä ja vanhaa enoansa ja näytti varsin unohtaneen, mikä korkea vieras oli huonessaan. Eno häntä viimein siitä muistutti; sillä vanhemmat eivät myöskään ilossaan muuta muistaneet, kuin rakasta poikaansa, jonka Jumala niin armollisesti oli varjelut kaikissa sodan vaaroissa.
Rietrikki katsahti nyt ujoillen vieraitansa, heti paikalla päätti hän ottaa yhden vanhemmista kumpaankin käteensä; hän vei net kuninkaan eteen, joka silmin-nähtävällä liikunnolla oli katsellut heidän yhteentuloa, ja lankesi polvilleen.
"Teidän Majesteettinne!" huokasi hän, kyyneleitä vuodattaen, "tämä on isäni ja tämä äitini, joita niin paljon rakastan — suokaapa anteeksi, että iloinen toinen toisemme kohtaus saatti minun unohtamaan…"