"Olisin kahta vertaa ahkerampi, Leo, sinun poissa ollessasi," vastasi Vilho teeskentelemättä. "Mutta ethän sinä nyt mihinkään lähde, veikkoni?"
"Minun täytyy, minun täytyy," sanoi Leo innokkaasti, estääkseen veljensä vastaan-sanomista. "Kuule, mitä minä sanon, ja sinä itse myönnät, että olen oikeassa."
Myöskin Vilho laski nyt aironsa kädestään, ja alkoi tarkkaan kuunnella veljensä sanoja. Leo kertoi suoraan ja selvästi, mitä hän lehtimajassa oli kuullut äidiltänsä, ilmoittaen myöskin mihin keinoihin hän oli ryhtynyt, häätääksensä heidän serkkunsa Elshöft'in pahoja aikomuksia.
"Ratkaise nyt itse, Vilho, olenko minä tehnyt väärin," lausui Leo, kertomustansa päättäen. "Sinun sydämesi sanoo kyllä, hyväksytkö sinä minua, vai et?"
Vilho katseli kirkkailla silmillään veljeänsä, ja sanoi miettimättä varman mielipiteen vakavuudella: "sinä olet käyttänyt itseäsi jalosti, ja minä kiitän sinua siitä. Joll'et sinä olisi minua vanhempi, lähtisin minä sinun siaasi; mutta minä ymmärrän, että sinun on etuoikeus tässä asiassa. Jumala johdattakoon sinua! Hänen siunauksensa ei ole sinulta puuttuva. Meidän äitimme vuoksi sinun ei tarvitse olla suruissasi. Jos kohta minä en ole niin väkevä ja taitava, kuin sinä, niin ei hänen kuitenkaan tarvitse kärsiä mitään puutetta, sillä minä ai'on olla kahta ahkerampi kuin ennen."
"Mutta mitä äiti sanoo, Vilho, kun lähden pois, jäähyväisiä hänelle heittämättä?"
"Hän varmaan suree ja vuodattaa runsaasti kyyneliä, mutta hänen siunaustansa sinä et kuitenkaan jää vaille," vastasi Vilho. "Luota myöskin siihen, että minä voimiani myöden koetan lohduttaa häntä. Kun kerran hänen surunsa on vähennyt, kasvaa hänen rakkautensa sinua kohtaan vielä suuremmaksi. Sinä olet tehnyt hyvin, Leo, ja minä kadehdin sinua tästä jalosta päätöksestä. Mutta minä olen myös iloinen siitä, että minäkin voin olla hyödyksi, kun sinä olet jättänyt meidän!"
"Tosiaan, Vilho, jos on ansioksi luettava, että minä teen näin, niin suurempi osa siitä tulee sinulle, sillä ilman sinua en voisi tehdä mitään," vastasi Leo. "Minä lähden nyt tyytyväisenä, koska tiedän, että sinä suostut minun tuumiini ja tahdot auttaa minua niiden toimeen panemisessa. Ainoastaan se saattaa minun vielä levottomaksi, ett'en tiedä, antaako äiti siunaustansa minulle matkallani, vai ei! Koko rohkeuteni, koko iloni ja voimani raukenisivat tyhjiin, jos tietäisin että minä lähdölläni olen tuottanut hänelle enemmän surua kuin iloa."
Vilho pudisti päätänsä, ja katseli ajattelevaisesti huonetta päin, joka kaukaa rannalta heijasti, ikäänkuin kiiltävä kilpi. "No," sanoi hän yht'äkkiä: "mutta jos sinä tietäisit, aivan varmaan tietäisit, että äiti täydelleen antaa sinulle siunauksensa!"
"Vilho, siinä tapauksessa olisi minulla suuri lohdutus, suuri ilo," vastasi Leo. "Silloin en pelkäisi mitään vaaraa, vaan luottaisin vankasti siihen että äitini siunaus ja rukoukset ainiaan minua varjelevat."