"No, hyvä, Leo," lausui Vilho, "sydämeni sanoo, että äiti on siunaava sinua, sillä sinä teet velvollisuutesi häntä kohtaan. Mutta minä annan myöskin sinulle varman tiedon, ett'ei tämä ääni minun rinnassani ole minua pettänyt."
"Kuinka se olisi mahdollista, veljeni?" kysyi Leo.
"Sen voi helposti tehdä, ja minä olen iloissani, että tämä ajatus juohtui mieleeni, kun katsoin kotia päin," vastasi Vilho. "Kuule, kun sinä olet noussut Delphiini'in, soudan minä kotiin, ja kerron äidille kaikki. Jos nyt äiti antaa suostumuksensa matkaasi, kuten lujasti luulen, niin minä otan suuren, valkoisen vaatteen, sidon sen kiinni airoon, ja kiipeen ylös huoneen katolle. Tuommoinen lippu näkyy selvästi useiden peninkulmien päähän, ja kun sinä näet sen liehuvan, niin kohta tiedät, että äiti sen kautta lähettää sinulle tuhansia terveisiä ja onnen toivotuksia."
"Oivallinen ajatus!" huudahti Leo ilosta punehtuen. "Ethän sinä, Vilho, minua hyvässäkään tarkoituksessa petä?"
"Ei, sillä minä pelkään semmoista väärin-tekoa," sanoi Vilho suoraan. "Mutta soudetaan nyt lähemmäksi rantaa, että väleen pääsen kotiin, kun sinä olet astunut laivaan. Mitä pikemmin sinä näet tuon lipun häilyvän, sitä hupaisempi se on sinulle!"
"Kyllä, rakas veljeni!" sanoi Leo ja tarttui airoonsa, päästäkseen likemmäksi maata. "Kun sinä, Vilho, puhut äitimme kanssa, niin anna myös hänelle tämä kirje, johon olen kirjoittanut muutamia jäähyväis-sanoja. Älä millään muotoa unohda sitä."
Vilho pisti kirjeen lakkariin ja lupasi huolellisesti viedä sen perille.
Sitten puhuivat molemmat nuorukaiset kaikenlaisista heihin koskevista asioista, Leon tulevaisuudesta, niistä vaaroista, jotka uhkasivat häntä, ja ilosta, joka hänen kotiin tullessaan syntyisi; myöskin äidistä he puhuivat ja kaikista, joita Vilhon tuli tehdä veljensä poissa ollessa, ett'ei äiti liian paljon kaipaisi häntä, ja erittäin muistutti Leo hänelle, että hän kohta kääntyisi herra Liborius'en puoleen, jos Elshöft uudestaan koettaisi vainota äitiä, taikka muutoin häntä häiritsisi. Näin keskustellen saapuivat he vähitellen siihen paikkaan rannalla, jonka ohitse Delphiini'n oli purjehtiminen. Päivä oli jo lounaalla, ja pian oli Delphiini'n määrä tulla. Kotvasen aikaa vielä kului; sitten haamoitti taivaan rannalla valkoiset purjeet, jotka likenivät polveilevaa jokea myöden, katosivat lehtevien niemien taakse, ja taas ilmaantuivat, kunnes viimein koko laiva tuli näkyviin, veden väljällä kalvolla komeasti uiskennellen.
"Nyt on aika lähteä!" sanoi Leo hiljaisella ja tuskasta vavahtavalla äänellä. "Soutakaamme likemmäksi, veikkoseni."
He tarttuivat airoihin, ja vähän ajan perästä oli venhe laivan laidalla. Veljet heittäyivät toinen toisensa syliin. "Elä terveenä ja suojelkoon sinua Jumala!" lausuivat molemmat. "Sano terveisiä äidille!" lisäsi Leo sortuvalla äänellä, ja irroitti itsensä veljensä halauksesta, sydämellisesti ja hartaasti häntä kätellen. Parin silmänräpäyksen perästä seisoi Leo laivan kannella, ja sanoi, laivan parrasta vastaan nojauten, viimeiset jäähyväiset veljelleen. Vilho pyhkäisi kyynelet silmistänsä, käänsi venheen rantaan päin, ja alkoi kiireesti soutaa. Rannalle tultuaan kääntyi hän vielä kerran taaksepäin. Täysin purjein lensi Delphiini meren lakealla pinnalla. Vilho heilutti kaulahuiviansa ilmassa; sitten sanoi hän: "Jumala varjelkoon sinua, Leo!" ja viimein lähti hän ripeillä askelilla, mutta raskaalla ja sorretulla sydämellä äitinsä huoneesen.