"Kuuleppas, Martti, meillä ei ole nyt muuta neuvoa, kuin lähteä vielä pohjoisimmille seuduille, siellä niiden kanssa otellaksemme. 'Yritykset teon tekevät, ajatukset ajan vievät,' ystäväni. Kuinka olisi, jos purjehtisimme Huippuvuorille asti?"
Martti katseli kummastuneena katteinia, ja sanoi: "teidän tuumanne on liian rohkea, sillä aika alkaa jo käydä vähiin!"
"Mutta kyllä me vielä ehdimme palata, jollemme sielläkään saisi mitään saalista," vastasi katteini. 'Ei tule elo etsimättä, kala jalan kastamatta,' Martti."
"Kyllähän se niin on — ja rohkeampi ruo'an syöpi, mies ujo ohitse käypi," vastasi Martti, joka jo rupesi taipumaan katteinin ehdoitukseen. "Tosi on, ett'ei siellä koskaan puutu valaskaloja, ja, jos oikein rohkeasti käymme niitten kimppuun, taitaa mar joku valaskala joutua meidänkin harpuunaimme sakaroihin. Sitten, oikealle — ja kaikki purjeet nostettuina lähdemme vaikka jääsiltojen poikki kotiinpäin. Hei, katteini, jos te vaan luulette sen kannattavan, ei suinkaan vanha Martti tahdo sanoa mitään vastaan. Mutta meidän tulee kohta käydä asiaan käsin."
"Olkoon menneeksi, Jumalan nimeen eteenpäin — laiva pohjoiseen päin, vanha merikarhu!"
Martti tarttui tanakasti peräsimen rattaan puola-puihin, ja käänsi jäntevillä käsillään laivan karan pohjaista päin. Kaikki purjeet hajoitettiin, ja tuulen nopeudella lensi Delphiini lakkipäiden laineiden lävitse. Vaikk'ei koko miehistössä ollut ainoatakaan, jok'ei hyvin tietänyt, että vaarat, jotka uhkasivat häntä, nyt yhä lisääntyivät, tervehtivät kaikki katteinin miehuisaa, rohkeata päätöstä vilkkailla ja kaikkuvilla "hurraa"-huudoilla. Kauvan olivat näitten urheain merimiesten sydämet hehkuneet taisteluun meren ko'okkaita petoja vastaan, eikä edes matkan vaarat olleet heidän mielestänsä minkään veroiset sen häpeän rinnalla, jos he palaisivat tyhjinä Bremen'iin. Tosin kyllä rypisti vanha Martti jo monta kertaa otsaansa, kun hän ajan-tiedosta näki kuinka myöhäiseksi aika jo oli käynyt, mutta semmoiset ajatukset saivat pian pötkiä tipo tiehensä, ja Martti mutisi iloisesti itsekseen: "'ilman koskaan koettamatta, saapi olla voittamatta!' Oikeastaan onkin meidän velvollisuutemme puolustaa laivanisännän etua, vaikkapa me saisimme sitä varten panna elämät ja edut alttiiksi. Jumala kyllä varjelee meitä, jos me joudumme vaaroihin!"
Ahkerammin kuin ennen katselivat kaikki meren vahtoharjoja aaltoja, sillä, kuta pohjoisemmille seuduille Delphiini tuli, sitä todenmukaisempi olikin, että joku valaskala yhtyisi tulemaan heidän tiellensä. Mutta vielä ei nähty mitään — meri näytti olevan asujamia vailla, ja katteini Bertram'in mieli kävi päivä päivältä yhä nulommaksi. "Emme tällä kertaa tapaa mitään," sanoi hän eräänä iltana perämiehelle. "Me olemme joutuneet onnen heittiöiksi, eikä meillä ole nyt muuta tekemistä, kuin joutuisaan lähteä kotiin!"
"Ei suinkaan, ennenkuin me olemme nähneet Huippuvuorien jyrkät, kärkevät jääkalliot!" vastasi Martti. "Ei kenkään saa sanoa meistä, ett'emme ole tehneet velvollisuuttamme, katteini. Jollei kuitenkaan ole apua mistään, on se ollut Jumalan sallimus, ja meidän tulee nöyrästi siihen tarjountua. Näin tekin, katteini, arvelette, ja minä tiedän kyllä, että te tällä ehdoituksella ainoastaan olette tahtoneet koettaa minua. Mutta väärin tunnette vanhan Martin, jollette luule, että rehellinen sydän sykkii hänen rinnassansa. Niin, katteini, meidän tulee olla sitkeät, kuten aina miesten sopii, ja sillä tavoin koittaa kenties vieläkin meille parempi, anteliaampi aika."
Suruisesti loi katteini silmänsä taivasta kohden ja katseli aurinkoa, joka kiireesti aleni aaltoihin. "Lyhenemistään lyhenevät päivät!" lausui hän. "Mutta oli mitä tahansa! Huippuvuorille täytyy meidän lähteä, vaikkapa meidän tulisi purjehtia jäitä jäätiköitä koko matka! Ravakasti eteenpäin, Martti!"
Martti seisoi perää pitämässä ja suunnitti laivan kulkua alinomaa pohjaiseen päin. Taitavasti väisti hän muutamia jääkallioita, jotka jättiläishahmuina verkalleen uiskentelivat vahtoisella vesipaltolla, eikä jättänyt paikkaansa, ennenkuin päivä alkoi valjeta. Monta vaaraa oli tosiaan Delphiini jo tänä yönä karttanut, sillä, mitä lähemmälle pohjoisnapaa tultiin, sitä useammin ilmestyi näitä jääkallioita, jotka tuulen ja meren-virtojen ajamina liikkuivat, ikäänkuin uiskentelevat jääluodot, kaikkialta kaikkialle. Mutta, kun aurinko taas nousi, näkyi meri aivan jäättömäksi, ja ainoastaan kaukaiselta ilmanrannalta pilkehti muutamia jääpylväitä, joista ei kuitenkaan enää ollut mitään pelkoa. Martti kutsui Leon luoksensa, asetti hänen peräsimen rattaalle, ja käski hänen laskea laivaa entistä ilmaa kohti, ja vasta silloin herättää hänen, kun hän havaitsisi jonkun jääkallion lähestyvän. Leo lupasi säntilleen noudattaa hänen käskyjänsä, ja Martti lähti laivankannen alle, pitkällisen valvomisensa jälkeen yreksi aikaa heittäytyäkseen unen heimoihin. Mutta tällä kertaa ei saanut Martti hetkeksikään lepoa, sillä tuskin pääsi hän kojuunsa, kun jo maston-kopista kaikkuva ääni kuului, ja Martti eroitti sanat: "valaskaloja! valaskaloja! Koko karja näkyy luoteessa!"