"Missä?" kysyi jyrähti perämies, jolta uni ihan kerrassaan pujahti pakoon, ja riensi kannelle — "missäpäin Juho?"
"Kesäpäivän laskussa — kaksi, kolme, viisi — seitsemän kappaletta!" kaikkui uudelleen ääni ylhäältä. "Ikäänkuin suihkulähteet sinkauttavat ne vettä sieramistansa — ja tuolla — hurraa, perämies, on vielä viisi idässä! Hei, saalitonna ei Delphiini'n tarvitse palata!"
Iloisilla huudoilla tervehtivät merimiehet, jotka heti olivat syöksähtäneet vuoteiltansa laivan kannelle, tätä sanomaa, ja Martti lausui katteinille: "me olemme voittaneet, katteini! Hurraa, pojat, harpuunat esiin! Kaikki venheet kuntoihinsa, ja sitten eteenpäin! Tuolla on meidän harpuunoitamme koettaminen! Rivakasti eteenpäin, pojat! Hurraa!"
Nyt syntyi mitä vilkkain meno Delphiini'n kannella. Kaikki liikkuvat, juoksevat, hyörivät; muutamat hypähtivät venheisin, laskivat ne mereen, ja tarttuivat airoihin; toiset viskasivat köydet ja harpuunat niihin; vieläpä toiset panivat hätäiseltä vaatteet yllensä, ett'eivät venheiden lähtiessä jäisi jälelle; mutta katteini Bertram piti neuvoa perämiehen kanssa, mitenkä päällekarkaus kaikkein parhaiten tapahtuisi.
"Meillä on seitsemän venhettä, katteini, ja niiden varassa voimme viipymättä iskeä kiinni kolmeen," sanoi vanha Martti pikaisesti. "Minä lähden kahdella venheellä edeltä; kolmannen saavat ala-perämies Bartels ja kirvesmies Koop johtaa. Molemmat ovat taatut harpuunan heittäjät. Hei, Leo, vikkelästi venheesesi! Tänäpänä on sinun tilaisuus näyttää, mitä olet meillä oppinut!"
Katteini Bertram ilmoitti itsensä olevan tyytyväisen kaikkiin, mitä Martti oli esitellyt, ja tämä astui Leon kanssa ensimäiseen, parhaasen venheesen, joka jo lähtöön valmiina heilui laivan laidalla. Merimiehet asettuivat airoksille, ja höyhenen kevyisenä kiiti venhe aaltojen huipuilla.
Paitsi Leoa oli kolme rotevaa miestä astunut Martin venheesen. Sillä välin kuin nämät kiireesti sousivat, pani perämies kelan ja köydet järjestykseen, koetti harpuunia, olivatko ne terävät ja kyllin lujasti kiinnitetyt köysiin, ja opetti vielä kerran Leolle kaikki, mitä oli vaarin otettavaa valaskalan pyynnissä. Kiihkeä halu punasi Leon posket, hänen silmänsä hehkuivat, ja hänen sydämensä sykki. Mutta kuitenkin kuunteli hän suurimmalla huomiolla Martin opetuksia ja painoi ne syvälle mieleensä.
"Sinä pysyt siis koko ajan minun vieressäni, ja vasta silloin, kun näet, ett'ei valaskala millään muotoa voi välttää meitä, saat omin neuvoin koettaa parastasi," sanoi vanha merimies. "Pidä myöskin tarkka vaari, ett'et kietoudu köyteen, jos harpuunasi on käynyt valaskalaan. Jos vaan kerran takerrut siihen, vie peto sinun muassaan meren pohjaan, ja sinä olet kun oletkin hukassa! Varovaisuus on aina hyvä, mutta erittäin, kun valaskaloja pyydetään!"
Martin näin Leoa varoitellessa olivat molemmat venheet ehtineet varsin likelle valaskaloja. "Hyppää nyt omaan venheesesi, Leo, ja katso hyvin tarkoin, miten minä karkaan ensimäisen kimppuun," sanoi vanha Martti. "Sinun täytyy myöskin muistaa, että pysyt aivan lähellä minun venhettäni, ja maltat mielesi, jotta et ennen aikojaan heitä harpuunaasi, vaikkapa valaskala tulisi kuinka lähelle tahansa. Silmät auki, pojat! Rohkeasti eteenpäin! Tuolla minä näen kuuden- taikka seitsemänkymmenen jalan pitkän otuksen, ja sen päälle me ensiksi käymme. Soutakaat tarmokkaasti — mutta älkäät loiskuttako, että se säikähtyy ja ui tiehensä. Eteenpäin pojat! Hurraa!"
Näin sanottuaan oli Martti noussut teljoltansa seisaalleen ja asettui kokan puolelle, pitäen raskasta harpuunaansa kädessänsä, ikäänkuin heittokeihästä. Sitten siirsi hän vasenta jalkaansa tuonnemmaksi, ja, vähän notkistuen eteenpäin, katsoi hän terävillä silmillään, kuinka suunnattoman suuri eläin liikkui edestakaisin, iloisesti ja huolettomasti uiskennellen, ikäänkuin ei olisi ollut mitään vaaraa käsissä. Yhä enemmän säihkyivät Martin silmät — hän jännitti jäntäreitänsä, ja kohotti harpuunalla varustettua kättänsä.