"Antakaat nyt," lausui hän matalalla ja vastoin hänen tahtoansa vävähtävällä äänellä — "venheen edistyä syrjittäin, ja laskekaat se niin lähelle petoa, kuin suinkin on mahdollista. Vielä vähän enemmän sen etupuolelle, ett'ei se saa purstollansa rusentaa meidän venhettämme, ja nyt — onni ohjaksille!"
Vielä kerran nosti hän oikean kätensä — vartoi muutamia silmänräpäyksiä, sillä välin kuin kumppanit hengittämättä katselivat milloin häntä, milloin valaskaloja, ja heitti yht'äkkiä harpuunansa pedon mustan harmaasen selkään semmoisella voimalla, kuin se olisi ollut joutsen lennättämä nuoli. Harpuunan terävä, väellä varustettu teräskärki tunkeusi syvälle summattoman suuren pedon ruumiisen, ja heiton ankaruudesta värisi sen varsi kauan haavassa. Iloissansa väänsi vanha Martti suutansa hiljaiseen nauruun, tarttui nopeasti köyteen, jossa harpuuna oli kiinni, ja sanoi enemmän itselleen, kuin kumppanillensa: "tuo ei taida enää päästä meidän käsistämme — heitto oli hyvä, eikä Delphiini ole turhaan tehnyt tätä matkaa!"
Muuta Martti tällä vertaa ei tullut sanoneeksi; sillä tuskin tunsi valaskala haavansa karvastelevan, ennenkuin se jo julmasti värväytti ruumistansa, ja kohotti purstonsa korkealle ilmaan, paiskataksensa sitä heti jälleen mereen semmoisella pamauksella, kuin jos olisi yhtä haavaa laukaistu monta kanuunaa. Ikäänkuin rankkasateella parskui vesi kaikkialle, venhe vaapui väkevästi, ja syystä iloitsi Martti, ett'ei pursto ollut osannut venheesen. Tuskissansa puuskasi valaskala verensekaisen vesisoiton sieramistaan, ja sujahti salaman nopeudella veden alle, johon hänen vihollisensa eivät voineet seurata häntä, välttääkseen näitten turmiokkaita aseita. Mutta turhaan ponnisti se voimiansa henkeänsä paolla pelastaa. Harpuuna oli liian huolellisesti pantu kiinni köyteen, ja niin suurella voimalla heitetty, ett'ei kala olisi millään tavalla voinut vapauttaa itseään siitä. Mutta kauhean nopeasti juoksi köysi telalta, joka pian rupesi suitsemaan savua, ja oli tuleen syttymällänsä. "Viskatkaat vettä sen päälle!" huudahti Martti, ja sieppasi kaksi harpuunaa venheen pohjasta, niitä heittääkseen valaskalaan, kun se nousisi merestä, joka luultavasti pian oli tapahtuva.
Yksi merimiehistä valoi ehtimiseen perämiehen käskyn mukaan vettä kelan siiville, ja toiset kaikki sousivat joutuisasti sitä suuntaa, jonka Martti jotensakin suurella varmuudella ilmoitti samalla kuin hän tarkkaan katseli valaskalan liikuntoja köydestä, jossa se oli kiinni. Muutamia minuuttia kului syvimmässä äänettömyydessä. Kaikki tarkastelivat veden pintaa, saadakseen kohta nähdä petoa, kun se taas hengittämistä varten tulisi ilmoille, ja kaikki sousivat tarmonsa takaa, päästäkseen niin lähelle sitä, kuin suinkin oli mahdollista. Leo piti koko ajan venhettänsä varsin lähellä Martin venhettä, ja katseli hartaasti jahdin edistymistä.
"Ole varoillasi, poikaseni!" huusi perämies hänelle. "Meidän köytemme on koht'sillään purkaunut, ja, jollei valaskala pian ilmaannu, pitää meidän liittämän sinun köytesi jatkoksi. Likemmäksi tänne, Leo, kaiken mokomin likemmäksi — pari silmänräpäystä vielä, ja se on liian myöhäistä — meidän pitää katkaista köysi, taikka saamme kaikki tyyni kuolla, sillä haavoitettu valaskala viepi venheen, miehistön ja kaikki Ahdin hautaan! Leo, tuolla se näkyy!"
Noin viidenkymmenen kyynärän päästä kohosivat meren aallot, ja, ikäänkuin hämyssä haamoittava kallionrinta, ilmestyi haavoitetun pedon selkä syvyydestä. Erityistä käskyä odottamatta, sousivat merimiehet voimansa tietä sitä kohden, ja kaksi Martin kädestä lentänyttä harpuunaa puhkaisi sen kupeita. Samalla herkesi Leokin perää pitämästä, tempasi yhden harpuunan, hyppäsi venheen kokan puolelle, ja noudatti Martin esimerkkiä. Harpuuna lentää viuhahti ja sattuikin kohdallensa — mutta samassa huljahti venhe — Leo horjahti — huudahus vaan — ja nuorukainen kohahti suin silmin mereen, sen vahtoharjaisiin, valaskalan kuohuttamiin aaltoihin kadotakseen. Kaikki merimiehet, jotka olivat hänen venheessänsä, kirkaisivat isolla äänellä; ainoastaan yksi istui äänetönnä ja vaaleana, eikä mitään huutoa päässyt hänen huuliltansa, vaikka hänen kasvoissansa kyllä ilmaantui säikähys ja kauhu.
"Mitä on tapahtunut?" huusi Martti semmoisella äänellä, että se voitti aaltojen hirmuisen pauhinan.
"Leo putosi mereen!" vastasivat merimiehet toisesta venheestä, ja vanha Martti, jonka kasvot jahdin kiihko ja ponnistukset olivat punanneet, muuttuivat kohta kalmankarvaisiksi.
"Suuri Jumala!" huusi hän — "poika poloinen on hukassa! Mutta ei — menköön valaskala menoansa! Kalliimpi on aina ihmisen henki, kuin kaikki kulta-romu maailmassa! Takaisin miehet! Katkaiskaat köydet, jos valaskala rupeaa vetämään meitä perästänsä!"
Jollei Leo rehellisyydellänsä, ystävällisyydellänsä, ja aina osoitetulla miehevyydellänsä olisi voittanut melkein kaikkien merimiesten sydämet, olisi hän näin tärkeällä hetkellä, jolloin jahdin himo oli valloittanut kaikkien mielet, varmaan ollut Tuonen omana. Mutta hyväksi onneksi oli hänen kumppaniensa rakkaus häntä kohtaan voimakkaampi kuin muut tunteet. Venheet alkoivat viipymättä peräytyä, purstoansa hurjasti paiskellen meni valaskala uudestaan umpisukkulaan, ja meren pauhaavat, loiskuvat aallot asettuivat. Tuskaa täynnänsä katsoivat kaikki kadonnutta kumppaniansa. Vaan hänestä ei nyt hitukaan nähty. Yht'äkkiä ilmestyi kuitenkin inhimillinen muoto aaltojen helmasta. Kalveat, märkien hivusten peittämät kasvot näkyivät — ja oitis syöksähti Martti mereen. Muutamissa silmänräpäyksissä saapui hän Leon tunnottoman ruumiin luokse, ja ui, pitäen sitä toisella kädellänsä yli veden pinnan, verkalleen ja varovaisesti venhettä kohden, joka mitä kiireemmin lähestyi häntä. Ei kukaan niistä merimiehistä, jotka olivat Leon venheessä, nyt näyttänyt suurempaa intoa ja auttavaisuutta, kuin se, joka turman tapahtuessa oli toimetonna istua ällistellyt. Kun Leo nostettiin venheesen, hyrähti sama mies itkuun, peitti kasvonsa käsillään, ja mutisi, syvästi liikutettuna, muutamia sanoja, joita ei kenkään voinut oikein ymmärtää. Tällä välin Leo vähitellen virkosi. Hän oli vaan vähän huumeissaan, sillä valaskala oli kerran sivauttanut häntä purstollaan, vaikka se kaikeksi onneksi jo oli uuvuksissaan. Leo karisti nyt veden pois ruskeista kiharistaan, ja huusi perämiehelle: "minun on hyvä olla Martti!" Tämän kasvot kirkastuivat taas, kun hän näki silmäteränsä olevan pelastettuna ja, kuten hän toivoi, vapaana kaikesta vaarasta. "Katsokaat vaan, kuinka minä jo heilutan harpuunaani! Toinen ei saa tunkea tuumaakaan vähemmän syvälle valaskalan kylkeen, kuin ensimäinen! Minne nyt peto joutui?"