Konrad-raukka teki kyllä hyvin, kun hän pyysi taivaalta voimia itseään parantaaksensa. Hän oli tuskin tuntuvasti liikahuttanut airoansa, ja se saattoi Leon suin päin mereen. Tekikö hän sitä tahallansa, vai ei? Sen tiesi yksin Jumala, joka tutkii sydämet ja munaskuut. Mutta tarjona oli kuitenkin se ajatus, että Konrad oli koettanut käyttää tätä tilaisuutta, päästäksensä siitä nuorukaisesta, jota hän kovin pelkäsi.
Sangen hyvin voi hän edeltäpäin arvata, että Martti heti syöksähtäisi mereen, lemmittyänsä pelastaakseen, ja varsin todennäköistä oli myöskin, että molemmat siellä saisivat surmansa. Ainoastaan se seikka, että valaskala oli mennyt umpipäähän meren syvyyteen, päästi molemmat hengissä vaarasta.
Vikkelään riensivät venheet eteenpäin, ja olivat ennen pitkää taas uudessa taistelussa ja uusissa vaaroissa. Vielä kaksi mitä suurinta valaskalaa tapettiin. Toiset pelastivat itsensä pakenemisella, eikä kukaan enää edes ajatellutkaan ajaa niitä takaa, koska miehillä oli yltäkyllin työtä, päivän runsasta saalista laivaan viedessänsä. Köysiä kiinnitettiin kuolleiden köntysten purstoihin, ja niistä ne laahattiin Delphiini'in, jossa sillä aikaa oli laitettu niin, että sopi kannelle hilata kaupoiksi käyvät saaliin-osat, nimittäin rasva ja parrat. [Valaskalan parroiksi nimitetään sen lihassa tiheissä riveissä olevia sarveis-säikäleitä l. kaupassa n.k. kalanluita.] Kaksi kokonaista päivää kului umpeen, ennenkuin siitä työstä päästiin, ja vasta silloin voi ajatella uutta jahtia. Ei kukaan enää sallinut, että paluu-matkasta puhuttiin, vaikka vuoden aika jo oli käynyt kovin myöhäiseksi; ei kenkään pelännyt jääkallioita ja jääkentäitä, vaikka helposti saattaisi tapahtua, että ne sulkisivat Delphiini'n palaamattomiin, jos vaan talvi sattuisi tulemaan pikkuista varemmin, kuin tavallisesti. Rohkeasti käännettiin vaan laivan nokka pohjaiseenpäin, kaikki purjeet viritettiin, ja suotuisa lounainen tuuli tuuitteli oivallista laivaa Huippuvuoria kohden.
KAHDEKSAS LUKU.
Karhun-ajo.
Kolmena viikkona — sillä niin kauvan kesti vielä Delphiini'n kalastus-retki — tapettiin vielä seitsemän valaskalaa, ja laiva oli nyt lahtia täynnä. Par'aikaa se oli ankkurissa Huippuvuorien etelärannikolla, ja katteini Bertram sanoi päättäneensä seuraavana päivänä ruveta kotimatkaan, kun hän vaan ensiksi saisi laivan vähän korjatuksi, sillä aivan vikaantumatta se ei kuitenkaan ollut päässyt yli-ympäri uhkaavista vaaroista. Kaikki olivat nyt iloissansa. Hyvin oli tähän saakka kaikki Delphiini'iltä käynyt, eikä kenkään epäillyt, että myöskin matka kaukaiseen isänmaahan kävisi huokeasti ja joutuisaan. Toinen osa merimiehistä oli laivan tilkitsemisen ja laittamisen puuhassa; toinen latoi tarkalla huolella saalista laivan alustaan. Ainoastaan muutamat — näitten joukossa myöskin Martti, Leo ja Konrad, — kävelivät edestakaisin kannella, kosk'ei heidän apuansa enää tarvittu, ja he ylimalkain jo olivat rehellisesti tehtävänsä tehneet.
Martti laski leikkiä Leon kanssa heidän onnellisesta kalastuksestansa, kohta tapahtuvasta paluumatkasta, ja siitä ilosta, joka tulisi Leon äidille, kun hän taas saisi syleillä rakastettua, kauvan poissa viipynyttä poikaansa. Ei kumpikaan heistä voinut arvata, että vielä monta riemutonta päivää koittaisi, ennenkuin kodin lempeä aurinko jälleen loistaisi heille.
Oli kaunis, kirkas, vaikka kohta kylmähkö päivä. Heleästi paistoi aurinko pilvettömältä taivaalta ja sen säteet heijastuivat takaisin läheisen saaren terävistä, jäisistä vuoren kulmista, jotka säkenöitsivät, ikäänkuin kalliit kivet. Ilma oli tavattoman selkeä ja kuulakas ja antoi toisinaan esinetten aivan selvään ilmaantua peninkulmien päästä. Kiinteästi katsellen ympäröitsevää seutua, jok'ei autionakaan ollut kokonansa suloa vailla, loi Leo silmänsä milloin äärettömän avaroiksi jääkentiksi muuttuneesen meren pintaan, milloin kummallisesti uurretun saaren lukuisiin lahtiin ja rantamaloihin, taikka sen lumisiin vuoriin, jotka, hopean hohtavina, huipuillansa tapailivat taivaan himmeätä sinilakea.
"Kaikki on kuollutta, elotonta ja autiota!" lausui Leo. "Ei mikään heinänkorsi kaunista näitä jylhiä, tuimia jääselkiä, ei mikään puu tuudittele vihantaa latvaansa iltatuulessa, ei lintu livertele näillä jyrkillä jäävuorilla, eikä perhonen lehahtaen lennä kukasta kukkaan; vaan kuitenkin on tämä luonto niin ihana, niin jalo, kuitenkin muistuttaa kaikki Jumalan suuruutta ja voimaa."
"Se on tosi, ystäväni," vastasi vanha Martti. "Kaikki, mitä meidän taivaallinen Isämme on luonut, on suloa täynnä. Älä vainen luule, että tämä luonto on niin kolkko, kuin se nyt näyttää sinulle. Jäämaittenkin synkeillä seuduilla vilisee luontokappaleita. Jääkarhu etsii lumikedoilla elatustansa; rannikoilla liikkuu mursuja ja hylkeitä; ketut, naalit ja sopulit eivät pelkää pohjoisnavan hirmuisintakin kylmyyttä; eikä edes lintuja puutu täältä, vaikka ne eivät ele niin loistavissa ja kirjavissa puvuissa, kuin heidän heimolaisensa kesämaiden kauniissa metsiköissä. Kajavat, ruokit, myrskylinnut ja isot harmaat hanhet kajahuttelevat kareja hurjilla huudoillansa, ja lukemattomiin asti vilskuu kaloja jäämeren suurilla syvänteillä. Niinpä kyllä, poikaseni, kaikkialla ilmaantuu Jumalan näkymätön käsi, joka on luonut elämää ja liikettä, jossa ihmisen tylsä silmä ei luule näkevänsä muuta, kuin Kalman kalpeita kankaita. Katso tuonne, tuolla näet jääkarhun pörheän ruumiin luikertelevan jäävuoren helmalla!"