"Pitkälleen, Leo!" kuiskasi Martti nuorelle kumppanillensa. "Älä hievahda paikaltasi! Ei se vielä tiedä meistä mitään, taikka se ei kumminkaan ole nähnyt meitä. Hiljaa! Kenties pääsemme vielä lähemmäksi sitä. Katso, se kääntyy toisaalle, ja pentu pyörii niin iloisesti sen ympäri, kuin ei enään löytyisi ensinkään ampumiehiä koko maailmassa. Hetken aikaa me vielä odotamme, sitten taas eteenpäin."
Liikahtamatta makasivat Martti ja Leo pitkällänsä jäällä, sillä välin kuin emäkarhu selkäänsä heitä päin kääntäen uudestaan painoi päätänsä sulaan. Mutta pikkuinen pentu löntysteli iloisesti ympäri jääkalloa, taikka kelletteli lumella, jonka tuuli oli ajanut aallottain kinoksiin, ja laski aika ajoin suustansa äänen, joka kileästi kaikkui raikkaassa talvi-ilmassa.
"Tuo pieni peto on meille lujin liittolainen!" lausui Martti tuskin kuuluvalla äänellä. "Anna sen vaan heijailla ja teijailla mieltänsä myöten, sitä rohkeammin voimme liikkua eteenpäin, Leo — vaan kavahda itsesi jäänhileestä, joka murtuessa ilmoittaisi meidän täällä olomme, ja seuraa minua perävilkkaa."
Hiljasti ja varoen nousivat molemmat pystyyn ja astuivat kyykistellen verkalleen eteenpäin. Joka epävakaista paikkaa karttaen, koetti Martti aina päästä jonkun nietoksen varjoon, ja ehti sillä tapaa onnellisesti vielä nytkin kolmekymmentä kyynärää eteenpäin, eikä karhu huomannut häntä. Mutta äkkiä hän seisahtui.
"Mikä valtaa?" kysyi Leo hiljaan. "Katsoppas tuonne!" vastasi Martti. "Tuo penikka hylky on niin kauvan kilvannut täällä edestakaisin, että se on joutunut ihan lähelle meitä. Soisin melkein harpuunani iskevän siihen tuon rohkeuden tähden. Ei, hiljaa, Leo! Kukaties mennä sipsuttelee se takaisin, meitä havaitsematta. Näin saattaa karhunpoika useasti olla tyhmää tyhmempi!" Hiiskahtamatta katselivat Martti ja Leo pentua, joka hämmästyneenä katsoa töllisteli paikallansa. Pelosta se ei näyttänyt tietävän pikkuistakaan, vaan päinvastoin alkoi se, tuokion molempia erämiehiä tarkattuaan, vitkalleen lähestyä heitä, kunnes se noin viiden kyynärän päässä Martista seisahtui ja rupesi murisemaan.
"Tuo konnan vietävä saattaa meidän vielä pahaan pinteesen, jollemme tuossa paikkaa tapa sitä!" sanoi Martti. "Ei nyt ole muusta apua — irroita minun harpuunani vyöstäni, Leo!"
Leo teki hänen tahtonsa; mutta tuskin oli hän kurottanut kättänsä, kun jo pikkuinen karhu, joka vihdoin viimein alkoi oudostua, pelästyneenä peräytyi, ja äristen juosta lylleröitsi emänsä luokse.
"Nyt kahakka alkaa!" sanoi Martti nureissaan. "Ole varoillasi, poikaseni — ennen kahden minuutin kuluttua töyttää emäkarhu meidän päällemme. Älä vaan ammu, ennenkuin varmaan tiedät osaavasi. Kah, tuolla se jo tulee!"
Vanha Martti ei tällä kertaa erhettynyt. Pentunsa kanssa tulee hölkyttää emäkarhu, ja rupee hirmuisesti kiljumaan, kun se havaitsee molemmat miehet, jotka järkähtämättömän jäykkinä odottavat sen hyökkäystä. Ei kumpikaan heistä tuntenut mitään pelkoa. Leo ei kuitenkaan voinut aivan tyvenellä mielellä katsoa karhujen tuloa, sillä hänen piti nyt ensi kertaa taistella semmoisia vastaan. Vaikka rohkea ja uljas sydän asui hänen rinnassansa, vaikka monta onnellisesti voitettua vaaraa oli kylläksi terästänyt hänen hermojansa, ett'ei joka outo olisi voinut hämmästyttää häntä, tunsi hän kuitenkin nyt kätensä vapisevan, kun hän nosti pyssynsä, ojentaakseen sitä lähestyvää karhua kohden. Verkalleen tuli tämä heitä vastaan. Noin kolmenkymmenen kyynärän päässä heistä nousi se pystyyn, asettui takajaloillensa, avasi punaisen kitansa ja huimi hurjasti etujaloillaan ympärillensä.
"Tarkkaa vaaria nyt!" huusi Martti. "Minä ammun ensiksi, ja, jollei se kaadu, niin laukaise sinä! Vaan älä Jumalan tähden hätäile, Leo!"