Ne syyt, joita vanha kokenut perämies toi esiin, olivat niin selvät ja tukevat, ett'ei Leo eikä Konrad voinut sanoa mitään niitä vastaan, vaan alkoivat viipymättä astua hänen neuvomaansa tietä myöden. Puolen hetkeä käytyänsä saapuivat he mainitulle vuorelle, jonka lumiset huiput ja jyrkät kupeet vilkkuen kimalsivat auringon säteissä, ja aloittivat kohta tutkimuksiaan. Martti oli parhaasta päästä ottanut tarkastaaksensa sitä paikkaa, joka oli kallion seinän ja kulman välillä, mutta hänen vaivansa oli varsin turha. Eivät myöskään Leo ja Konrad, jotka kulkivat vuoren rinnettä myöden, löytäneet muuta, kuin lunta, jota tuuli oli mättänyt suuriin kinoksiin, ja palasivat nyt alakuloisena Martin luokse.
"Älkäät panko tätä tuoksennekaan, ystäväni!" lausui Martti heitä lohduttaen. "Minä en ole alusta alkainkaan luullut semmoista tupaa enää löytyvän, koska Hollantilaiset, jotka ovat tunnetut säästäväisyydestänsä ja tyyskyydestänsä, eivät millään muotoa olisi jättäneet sitä tänne, jos he joinkin vaan voivat viedä sen muassaan. Älkäät enään koko asiaa ajatelko, vaan auttakaat sen siaan minua, kun luon lumen syrjälle, jotta me saamme perustuksen majallemme. Tämä on kaikkein paras paikka koko rannalla, ja meidän täytyy kaiken mokomin käyttää sitä hyväksemme. Ahkeraan nyt, pojat! Työn nojassa haihtuvat kaikki surut ja synkeät mieli-alat."
Koska vahvaa perustusta varten arvattavasti tarvitsisi tungeksia lumen läpi maahan asti, olivat kolme ystäväämme ottaneet mukaansa aironlapoja, joita he aikoivat käyttää lapion asemesta. Ahkerasti kävivät he työhönsä käsiksi, vaikka olivat toivoissaan pettyneet, ja olivat jo hetken perästä kaivaneet syvän aukon lumeen. Mutta maaperä ei tullut vieläkään näkyviin, ja Martti ehdoitteli jo paksua jäälaikkaa perustaksi, kun onneksi juohtui hänen mieleensä koputtaa sitä airolla ja näin koettaa sen kestäväisyyttä. Voimansa takaa hän loukutti sitä airollansa; se jyskyi, särkeyi ja vajosi rotevan perämiehen alta, joka kovasti huutaen katosi syvyyteen.
"Laupias Jumala, Martti!" huusi Leo, kalmeana laskien polvilleen ja katsoa tuijotti mustaan syvänteesen, johon hänen paras, hänen ainoa ystävänsä oli äkki-arvaamatta pudonnut. Kun hän näin seisoi kyyryllänsä ja tuskissaan väänteli käsiänsä, vaikka hän muutoin oli jäykistynyt, vaalea ja liikkumaton, ikäänkuin kivipatsas, lähestyi Konrad häntä takaapäin, otsa ryppyyn vedettynä, posket ja huulet verettöminä, ja silmät hurjasti mullistuneina. Käsi nostettuna astui hän aivan lähelle Leoa, ja jupisi kolealla, vavahtavalla äänellä: "hauta peittää kaikki, eikä mikään ääni voi koskaan sieltä kuulua. Sinun kunniasi pysyy saastuttamatta, jos hänkin katoo, niinkuin hänen ystävänsä."
Hän kohotti taas kättänsä tavoittaakseen Leoa — jysäys vaan, ja Leo olisi päätähavin sortunut syvänteesen. Kun häntä ei ensinkään aavistanut, mitkä kauheat ajatukset pyörivät Konradin aivoissa, ei hän myöskään olisi voinut tehdä mitään vastarintaa. Hänen viimeinen hetkensä näkyi jo tulleen, kun Konrad yht'äkkiä heittäysi taaksepäin, lankesi polvilleen lumelle, peitti kasvonsa käsillään ja oihkasi: "ei, minä en voi sitä tehdä! Pakene pois minusta, kiusaaja, ja Sinä Jumala! Jumala! pelasta minua itsestäni! Minun käteni ei saa koskea sinuun, joka äsken pelastit minun kuolemasta!"
Konrad'in ääni muuttui nyt kovaksi nikotukseksi, ja koko hänen ruumiinsa vapisi, ikäänkuin tuulen tuudittelema haavan lehti.
Leo ei pitänyt ollenkaan vaaria Konrad'ista, eipä hän edes ollut kuullut niitä sanoja, joita tämä tapaturmaa oli lausunut. Yhä vielä seisoi hän vaan kyykistyneenä syvänteen äärellä, ja voihki ääneen, isot kyynelet kalveilla poskillansa.
"Martti! Martti!" hän huusi. "Voi Jumala armahtakoon minua, ja antakoon minulle takaisin kadonnut ystäväni! Martti! Martti! etkös enää kuule minua?"
Kaikki oli hiljallansa, ei mikään ystävällinen ääni vastannut hänen tuimiin huutoihinsa, ja katkerasti itkien heittäysi hän pitkälleen kylmään, jäätyneesen maahan. Nuorempana oli Leo kuullut kerrottavan, että jäässä usein löytyy isoja halkeamia ja syvänteitä, joita ainoastaan ohut jääkuori peittää, ja jotka välttämättömästi saattavat surman suihin jokaisen, joka varomatta yrittää astumaan niiden yli. Sellaiseen halkeamaan oli, Leon luullen, Martti nyt pudonnut, ja hänen sydämensä oli surusta pakahtumallaan tämän äkkiä tapahtuneen onnettomuuden vuoksi.
Tällä välin oli Konrad jälleen tointunut, ja astui vaaleana, mutta kuitenkin aivan tyynenä Leon puoleen.