"Aivan niin, Leo, ja myöskin minä kiitän Jumalaa sisimmästä sydämeni pohjasta!" vastasi Konrad. "Sinä et voi aavistaa mitenkä — mutta tosiansa, Jumala on tänä hirmuisena hetkenä säilyttänyt minulle enemmän, kuin sinulle, ja sinullekin enemmän, kuin itse luulet. Mutta nyt minä vannon sinulle, ett'ei milloinkaan vast'edes kiusaaja saa minua valtoihinsa, ja käteni ja omatuntoni pysyvät tästä lähin puhtaana, vaikka minun täytyisi kuolla siitä!"
"Miksi sinä näin puhut? Mikä sinun on, Konrad?" kysyi kummastuen Leo, jok'ei voinut ymmärtää kumppaninsa himmeitä sanoja. "Mikä sinun on kiusaukseen saattanut?"
"Paha sisuni, hyvä ystävä!" vastasi Konrad. "Mutta ollaan nyt siitä puhumatta — vast'edes saat sinä tietää kaikki, ja silloin, niin minä toivon, annat sinä minulle anteeksi, kun näet, että suon hyvää sinulle. Hiljaa nyt — minä kuulen taas Martin äänen."
Todellakin kuului taas Martin ääni syvänteestä, ja molemmat nuorukaiset lähestyivät nopeasti aukkoa.
"Mitä tahdotte, Martti?" kysyi Leo. "Kuulkaat, ystävät," vastasi perämies — "Minä luulen löytäneeni sen tuvan, josta Konrad äsken puhui. Kumminkin olen minä nyt jossakin salvoksessa, ja, sitä myöden kuin tässä hämärässä voin selittää, näyttää kaikki olevan hyvässä kunnossa. Kas, tuolla on ovikin — kukaties saa sen auki!"
Samalla kuului syvänteestä kova kolkutus, joka kuitenkin vähän ajan takaa kokonaan taukosi.
"Ei se käy päinsä," huusi Martti. "sitä ei voi avata kuin ulkoapäin, sillä isot lumi-joukot, jotka ovat sen edessä, estävät minua sitä liikuttamasta. Mutta nyt on varmaa, ystäväni, että tämä tupa on juuri se, jonka Hollantilaiset rakensivat, ja tämmöinen löytö palkitsee yltäkyllin minun mustelmani ja jäsenteni pakotuksen. Tämä näyttää olevan aivan vahva rakennus, ja minä luulen, että kiekahdin tänne juuri takan torven kautta. Kuulkaat — menkäät nyt kymmenen jalkaa aukolta lounaasenpäin, ja luokaat sieltä voimanne takaa lumi syrjälle. Kun olette päässeet kylläksi syvälle, tulette varmaan oven kohdalle, ja sillä tapaa voimme saada sen auki. Ensiksi katson kuitenkin vähän ympärilleni, josko minäkin voisin täällä jotain toimittaa. Heittäkäät sentähden minulle yksi airo!"
Tuota pikaa tehtiin hänen tahtonsa, ja riuhkeasti alkoivat Konrad ja Leo kaivaa juuri siltä kohdalta, jonka Martti oli heille neuvonut. Heillä oli kyllä paljon vastuksia, sillä välistä tuli heidän tunkea aivan kehkeiden lumikerrosten lävitse, välistä ilmestyi heidän eteensä isoja, yhteen liittyneitä jäälohkoja, joista heidän aironsa kalahtaen kalpistuivat. Mutta heidän väsymättömät ponnistuksensa voittivat kuitenkin kaikki esteet, ja kahden hetken perästä havaitsivat he iloksensa, että olivat päässeet vallan lähelle Marttia. Nyt kuului myöskin kova, yhtämittainen koputus siltä kulmalta, jossa he luulivat oven olevan, ja he päättivät siitä, että Marttikin jännitti voimiansa vapauttaakseen itseänsä.
"Meidän tulee nyt kääntyä sivullepäin, koska nähtävästi jo olemme tulleet kylliksi syvälle," lausui Konrad. "Ryhdy sinäkin Leo, siihen!"
"Ei vielä, ei vielä," vastasi tämä, "ei ole luultavaa, että tupa olisi rakennettu lumelle, emmekä siis saa muuttaa suuntaa, ennenkuin pääsemme maahan asti."