Todellakin seisoi äiti huoneen ovella — vaaleana, vapisevana, kyynel-silmin, mutta hymyillen, ja ihmeen lempeällä tavalla Leoa katsellen.
Hän kurotti käsiänsä Leoa vastaan — mutta hän oli liian heikko voidakseen lähestyä häntä. Äkki'arvaamatta syntynyt ilo rakastetun pojan takaisin tulosta oli kokonaan valloittanut hänen. Mutta seuraavana silmänräpäyksenä seisoi Leo jo hänen vieressänsä syleillen häntä — "oma äitini" — "kallis poikani" — olivat ainoat sanat, jotka pääsivät heidän vapisevilta huuliltansa. Nyt hyrähti äiti itkuun, suuteli kauvan kaivattua lempilastansa, ja lausui: "minä kiitän sinua, Jumala! minä kiitän sinua tästä äärettömän suuresta onnesta! Minun poikani, minun rakastettu, kallis poikani lepää taas minun parmoillani."
Itkein seisoi Vilho äidin vieressä, ja pusersi hartaasti veljensä kättä. Mutta vanha Martti pyyhki kyynelet silmistään, ja lausui hiljaisella äänellä: "noh, Jumala sen tietää — saadakseni tämmöisiä nähdä, tahtoisin mielellään vielä kerran viettää talvea Huippuvuorien kolkoilla saarilla! Ei taivaan saleissakaan voisi suurempaa iloa syntyä!"
Suuren suuri olikin se ilo, joka nyt asui ystäviemme rinnassa. Eron pitkät, haikeat hetket, kaikki äidin kyynelyöt, kaikki Leon kovat kärsimykset ja surut, kaikki oli nyt unhottunut tänä onnellisena hetkenä.
Vasta pitkän ajan takaa muisti Leo isällisen ystävänsä, ja kertoi nyt äidille ja veljelle, kuinka suureen kiitollisuuden velkaan hän oli joutunut tälle jalolle, oivalliselle perämiehelle. Ennen pitkää tuntui jo siltä, kuin olisi Martti aina elänyt tämän pikkuisen perhekunnan helmoissa, vaikka hän tosiaan välistä oli puoli-häpeissään, kun äkkiä syntynyt rakkaus häntä kohtaan liian voimakkaalla tavalla ilmaantui. Hämmennystänsä salatakseen laski hän silloin tällöin merimiesten tavalla muutamia kokkapuheita, mutta ei hän oikein oleentunut, ennenkuin hän oli päättänyt kertomuksensa menneistä kovista ajoista, heidän kärsimyksistänsä ja vaivoistaan. Vasta silloin rupesi hän iloisesti leikkiä laskemaan, eikä laimin lyönyt mitään tilaisuutta ylistää nuoren ystävänsä rohkeutta, miehuutta ja kummallista kestäväisyyttä.
Tällä tapaa kului viisi taikka kuusi päivää umpeen, ja Martti arveli, että aika lähteä Bremen'iin nyt oli käsissä. Lupa-aika, jonka katteini Bertram oli antanut heille, alkoi jo loppua. Sekä Martin että Leon oli nyt palkkaansa periminen. Huolestuneena kysyi äiti, aikoiko Leo taas lähteä merille, mutta hän rauhottui kokonaan, kun Leo kertoi, että hän päinvastoin oli päättänyt erota palveluksestansa ja jäädä kotiin, niinkuin ennenkin kalastajan keinoa harjoittaakseen. Heidän oli nyt määrä lähteä seuraavana päivänä Bremen'iin, sitten kuin vanha Martti oli luvannut viettää tulevan talven nuoren ystävänsä perheessä, jota lupausta hän ei kuitenkaan aivan vastustelematta heille antanut.
Kun he seuraavana aamuna par'aikaa söivät yksinkertaista einettänsä, kuuli Martti yht'äkkiä vaunujen ratinan. Hän riensi ikkunan luokse ja ilmoitti, että isot vaunut lähestyivät huonetta. Kummastuneina kiirehtivät muutkin ikkunasta katsomaan. Joutuisaan vierivät tällä välin vaunut mäkeä ylöspäin ja pysähtyivät vähän ajan perästä pihaan. Korkeimmilleen nousi Martin ja Leon kummastus, kun heidän ystävänsä Elshöft hyppäsi ulos vaunuista. Tuskin voivat he alusta tuntea häntä, sillä hän oli nyt kovin hienoissa vaatteissa, ja hänen kasvonsa olivat tavallista vaaleammat. Kuitenkin juoksivat he iloissansa pihalle ottamaan häntä vastaan, ja saattoivat hänen, hänen käsiänsä sydämellisesti pusertaen, sisään huoneesen.
"Mikä tuuli sinun tänne tuopi?" kysyi Martti, sitten kuin hän oli esitellyt Elshöft'in Leon äidille ja veljelle. "Minä luulin, että sinä vaivaloisen matkamme perästä lepäisit omaistesi luona Elssleth'issä, mutta sen siaan sinä täällä ajaa karahuttelet komeissa vaunuissasi. Mitä uutisia sinä tänne saatat? Varmaan hyviä!"
"Etuisia Leolle ja hänen omaisillensa, vaikka minulle surullisia ja haikeita," vastasi Konrad hiljaisella, matalalla äänellä. "Minä tulen pyytämään teiltä anteeksi ja palkitsemaan teille sitä vääryyttä, joka on teitä kohdannut. Minä tahdon" — lisäsi hän korkeammalla äänellä — "minä tahdon ilmoittaa teille rikokseni, vaikka joutuisinkin teidän ylenkatseenne alaiseksi."
"Ken kerta rikoksensa tunnustaa ja koettaa niitä sovittaa, häntä eivät koskaan rehelliset ihmiset ylenkatso," lausui Martti. "Puhu suusi puhtaaksi, poikaseni. Sinä olet ollut meille hyvä kumppani, ja sen vuoksi saat täydelleen luottaa ystävyyteemme. Eikö niin, Leo?"