Leo ei vastannut mitään, vaan pusersi sen siaan sydämellisesti Konrad'in kättä. Mieltänsä tästä rohkaistuaan, aloitti Konrad kertomuksensa. "Ensiksi tulee minun tunnustaa, että kovasti valehtelin teille, kun kielsin itseni olevan sen miehen pojan, joka on ilkeästi tätä rouvaa pettänyt. Se mies oli juuri minun isäni, ja minä olen hänen poikansa ja laillinen perillisensä."
Totisena pudisti Martti päätänsä, Leo rypisti otsaansa, ja tuskastuneena lähestyi äiti häntä. Mutta lempeästi lausui Leo: "älkäät tuomitko! Se ei ole Konrad, joka on saattanut meidän suruihin ja kärsimyksiin, eikä hänen tule vastata isänsä rikoksista."
"Se on tosi!" vastasi Martti. "sinun ei ole syytä siihen, että sinun täytyi hävetä isääsi. Tästä meidän tulee surkutella sinua, mutta meidän ei ole oikeus halveksia sinua siitä. Noh, entä muuta?"
"Kun tulin takaisin kotiin," lausui Konrad tyynempänä, "katselin minä isäni papereita ja asiakirjoja, ja havaitsin, että hän — että hän — mutta totuuden täytyy tulla ilmiin — että hän oli kovasti pettänyt teitä, rouva Rembrandt. Uponnut Uranus laiva oli kahdeksaankymmeneen tuhanteen taaleriin vakuutettu, ja tämän summan olivat teidän mies-vainajanne ja minun isäni yhdessä maksaneet. Sentähden annan minä nyt teille, hyvä rouva, teidän osanne näistä rahoista. Tällä paperilla on mainitun summan arvo, ja te voitte koska hyvänsä muuttaa sen puhtaaksi rahaksi."
Äänettöminä katselivat kaikki toisiansa, sillä välin kuin Konrad antoi paperin Leon äidille. Tätä pitkää vaiti-oloa vihdoin viimein keskeyttäen, nousi Martti seisaalleen, tarttui lujasti Konrad'in käteen, ja lausui syvästi liikutettuna: "Konrad, sinä olet kunnon mies! Sen sanoo vanha Martti, ja onneton se, joka tahtoo väittää sitä vastaan. Vaikka olisit kuinka paljon rikkonut meitä vastaan, — oman itseni puolesta annan sydämen pohjasta sinulle anteeksi!"
"Voi en! — kuulkaat minua ensiksi, ja tuomitkaat sitten!" vastasi Konrad vapisevalla äänellä. "Toinenkin rikos, taikka oikeammin rikoksen yritys kalvaa minun omaatuntoani. Te muistatte, että Leo yht'äkkiä putosi mereen, kun kävimme tuon ensimäisen valaskalan kimppuun. Minä, juuri minä se olin, joka äkki-arvaamatta airollani liikahutin venhettä, ja sillä tapaa sain hänen mereen hoipertumaan. Minä luulin, että hän aalloissa saisi surmansa, jonka kautta minun isäni ja minä olisimme ijäksi päivää päässeet vapaiksi tuosta rikoksesta. Suuressa armossaan teki Jumala yritykseni mitättömäksi, mutta syyn-alainen olen kuitenkin, jos kohta valmiskin kuinka kalliisti tahansa sitä palkitsemaan."
"Voi Konrad!" huudahti Leo, katuvaista ystäväänsä syleillen — "yltäkyllin olet sinä palkinnut rikoksesi, kun näin rehellisesti niitä tunnustat. Olethan sinä paitsi sitä pelastanut minun henkeni, kun taistelin tuota jääkarhua vastaan, ja yksistään sillä työllä olisit ansainnut Jumalan anteeksi antamuksen. Minulla ei ole vähintäkään vihan kaunaa sinua vastaan, Konrad, ja Jumala, joka tuntee meidän ajatuksemme, tietää, että minä nyt rakastan sinua enemmän, kuin ikinä ennen! Ei, ei, sinä et ole enään syypää mihinkään rikokseen. Sinun jalo katumuksesi on kokonaan vapauttanut sinun niistä."
"Niin, tosiaan, Konrad, aivan niin minäkin arvelen!" lausui Martti. "syleile minua, poikaseni! Sinä olet jalo mies, ja ijän'iltaani saakka pidän minä sinua ystävänä!"
Samanlaista ystävällistä, leppyisää mieltä ilmoittivat myöskin Leon äiti ja Vilho, ja raskas kuorma poistui Konrad'in suruisesta sydämestä. Huokeammin hengittäen hän lausui: "Oi, koska te, joita vastaan olen kovasti rikkonut, annatte minulle anteeksi, toivon minä, ett'ei Jumalakaan äärettömän suuressa armossansa ole minua pois luotansa sysäävä. Minä tiedän sen, ja uusilla toiveilla voin nyt rukouksissani lähestyä Häntä! Taivas siunatkoon teitä jaloudessanne — te olette saaneet minun mieleni muuttumaan, te olette opettaneet minun tuntemaan Jumalaa!"
Uudestansa vakuuttivat he toinen toistansa rehellisestä, vilpittömästä rakkaudestaan, ja vasta sitten otti Leo Konrad'in tarjoaman paperin, ja piti sen kaksimielisenä kädessänsä.