"Konrad" — hän lausui — "vähäinen osa näistä rahoista täytyy minun ottaa, että voin elättää armasta äitiäni, mutta, jos tarvitset nämät rahat, ota niistä niin paljon, kuin ikinä tahdot."
"Ei, minä en tarvitse mitään", vastasi Konrad. "Isäni, joka elin-aikanansa oli olevinaan kovin köyhä, on jättänyt minulle perinnöksi suuren rikkauden. Minä en tarvitse muuta, kuin teidän ystävyyttänne ja anteeksi antamustanne!"
"Me annamme nämät sinulle, ja tulevaisuus on todistava, että ne lähtevät rehellisestä mielestä," lausui hän. "Joka näin rikoksiansa katuu ja palkitsee, hän ansaitsee kaikkein rehellisten ihmisten ystävyyttä ja kunnioitusta. Mutta meidän on nyt Jumalaa kiittäminen! Hän siunasi meitä, kun Hän näytti rankaisevan meitä suruilla, kärsimyksillä ja vaivoilla, ja kauniisti ovat toteen käyneet Apostolin sanat: 'jota Herra rakastaa, sitä Hän myöskin rankaisee!'"
Syvästi liikutettuina ajattelivat kaikki näitä sanoja, ja suuri, luja, järkähtämätön luottamus taivaan Herraan oli kalliin hedelmä näistä kovista koetuksista, joita he horjumatta olivat kestäneet. Eikä Jumalan siunaus koskaan puuttunut heiltä. Heidän elämäänsä kaunistivat nuo ikivihannat kukat, joita ainoastaan todellinen jumalisuus ja hyvät avut voivat kasvattaa.