Kauvan seisoi Leo mietiskellen, ja nojautui äänetönnä lehtimajan seinää vastaan. Sitten hän sanoi: "Älä epäile, äitini! Pahojen ihmisten himot häätyvät usein häpeään Jumalan edessä, ja mekin saamme toivoa, että Jumala auttaa meitä hädässämme, eikä salli, että valhe voitollisesti totuutta sortaa. Kävi miten kävi, — elinkautesi saat sinä pitää tämän huoneen ja puutarhan. Luota siihen, äiti!"
Turhaan ahdisti alakuloinen äiti poikaansa, että tämä ilmoittaisi hänelle, mitä keinoja hän aikoi käyttää poistaaksensa sitä onnettomuutta, joka uhkasi heitä kaikkia. Leo pysyi äänetönnä, kertoi vaan sanojansa, ja rauhoitti omalla luottamuksella äidin sortunutta sydäntä. Kun ilta pimeni ja viileä tuuli alkoi mereltä hengehtiä, pani äiti kokoon työkapineensa ja meni Leon kanssa sisään. Leo pysyi kaiken iltaa tyynenä ja umpimielisenä, mutta selvään näkyi, että hän tuumaili jotakin, joka epäilemättä saattaisi hänen serkkunsa Elshöft'in pahuuden mitättömiin.
TOINEN LUKU.
Hyvä työ, hyvä hedelmä.
Varhain seuraavana aamuna lähti Leo matkallensa, ja saapui jo puolipäivän aikaan Bremen'iin. Eräs tuttava höyrylaivan katteini oli ottanut hänen venheensä laivansa perään, ja sillä tapaa kävi matka väleen ja huokeasti. Kohta kaupunkiin päästyänsä sai Leo hyvällä hinnalla kalansa myydyksi, ja meni nyt herra Liborius'en luokse kysymään neuvoa siinä riidassa, johon hän oli joutunut serkkunsa Elshöft'in kanssa. Sangen pian löysi hän lakimiehen talon, ja herra Liborius kuunteli häntä suurella huomiolla ja tarkkuudella, kun hän asiaansa selitti. Sitten pyysi asian-ajaja saadaksensa katsoa Elshöft'in velkakirjaa, ja luki sen, päätänsä pudistaen.
"Asian laita on aivan samanlainen, kuin kahdeksan taikka yhdeksän vuotta takaperin," lausui hän sitten. Minä olisin valmis henkeni uhalla näyttämään todeksi, että tämä velkaseteli on väärä. Mutta kuitenkin voittaa tämä kelvoton riidan, jos niiksi tulee, sillä ainoa ihminen, joka voi kumota hänen valheensa, nimittäin sinun isä-vainajasi, ei voi enää Tuonelan tuvilta palata. Kuitenkin tahdon minä ottaa sinun asiasi ajaakseni, Leo! Meidän täytyy kumminkin koettaa, tahtooko hän uudestansa vannoa väärän valan, vai ei. Kenties hänen paatunut omatuntonsa viimein heltyy, ja hän luopuu väitetyistä vaatimuksistaan, kun hän näkee, ett'ei hänen uhkauksensa meitä peloita."
"Ei, ei, sitä hän ei tee, siksi hän on liian ahne!" arveli Leo. "Se on parempi, että minä hankin rahoja ja maksan hänen!"
"Sitäkö varten, että hän parin vuoden perästä tulisi takaisin vaatimaan kukaties tuhat taaleria kolmen sadan sijasta," sanoi herra Liborius. "Jumala varjelkoon! Tähän petollisuuteen on salpa saatava, ja nämät kolme sataa taaleria olkoon viimeinen saalis, jonka hän teiltä vie. Jätä vaan huoli minulle, poikaseni! Tuolle valheelliselle ja petolliselle konnalle on paras ilmoittaa, että hän kääntyköön minuun, jos hän tahtoo pitää kiinni vääristä vaatimuksistaan."
"Mutta jos sitten mennään oikeuteen, niin se varmaan maksaa paljon," arveli Leo ujosti. "Minä en luullakseni voi hankkia enemmän rahoja, kuin nämät kolme sataa taaleria."
"Älä siitä ensinkään nuoli, poikani," vastasi herra Liborius ystävällisesti Leoa olkapäälle taputtaen. "Nämät kulutukset minä maksan. Sinun isä-vainajasi on aikoinaan monta kertaa osoittanut minulle hyväntahtoisuuttansa ja avullisuuttansa, ja voimani takaa tahdon minä siitä palkita hänen lapsiansa. Ollaan tästä asiasta puhumatta. Sano vaan, ystäväni, mistä aiot hankkia nuot kolme sataa taaleria, joita tuo konna teiltä vaatii?"