Tässä asiassa Leo ei tahtonut puhua suutansa oikein puhtaaksi; mutta herra Liborius ahdisti häntä niin vakavasti, että hän viimein avasi sydämensä ja ilmoitti aikomuksensa hyvälle ystävälleen.
"Minun naapurini, Steffens Rohrteich, on kertonut minulle," sanoi hän, "että erän rikas kauppias, nimeltä herra Melchior Rankendorf, on varustanut suuren laivan, jonka hän tänä kesänä lähettää valaskalan pyynnille. Häneltä puuttuu vielä merimiehiä, jotka ovat halukkaita ryhtymään niin vaaralliseen yritykseen, kuin purjehtimiseen pohjois-navalle, vaikka kyllä herra Rankendorf on luvannut melkoiset palkat. Nyt tahdon minä ruveta merimieheksi ja lähteä matkaan, jos siinä on perää, että jokainen, joka onnellisesti palaa jäämereltä, saapi palkinnoksi kolme sataa taaleria."
"Hm! hm!" mutisi herra Liborius — "rakkaudesta äitiäsi kohtaan sinä et siis kammoisi pohjois-navan kylmyyttä, jäätiköitä ja karhuja! Hyvä, poikaseni, siinä sinä teet kunnollisesti ja se miellyttää minua, mutta, totta puhuen, sinä olet vielä liian nuori näkemään semmoisia vaivoja ja kestämään niin monta uhkaavaa vaaraa. Kuka sitten hoitaisi sinun äitiäsi, kun sinä olet poissa?"
"Vilho! Minun veljeni Vilho!" vastasi Leo nopeasti. "Se on aimo poika, ja osaa jo kalastaa sangen hyvin ja on kylläksi vanha, sillä hän täyttää kohdakkoin seitsemäntoista vuotta. Ei, äitini tila ei minua ensinkään huoleta, kun vaan Vilho jää hänen luoksensa."
"Mutta luuletkos äitisi suostuvan siihen, että sinä näin heittäyt lukemattomiin vaaroihin?" kysyi herra Liborius, arvelevaisesti päätänsä pudistaen. "Ei Grönlannin rannikoille leikillä matkusteta, Leo, ja minä pelkään, että sinä kadut tätä äkillistä päätöstä, kun ei enää käy muuttaminen, mitä on tehty."
"En minä sitä kadu, vaikka henkeni menisi," vastasi Leo. "Ei, ei, minun hyvä äitini, joka jo on monet huolet kokenut, ei saa kadottaa viimeistä, mitä hänellä on kallista ja rakasta. Minä olen terve ja raitis, herra Liborius, ja uljas, vankka sydän, niin kumminkin luulen, sykkii minun rinnassani. Olkoon sen vuoksi noiden seutujen kylmyys vaikka kahta vertaa ankarampi, ja ne vaarat, jotka minua ympäröitsevät, vielä suuremmat, ja vaivat, joita minun on kestäminen, vielä raskaammat — kaikki, kaikki tahdon minä mielellään kärsiä, jos vaan minä sillä voisin haihduttaa surun äitini mielestä. Voi, ennen tahtoisin kuolla, kuin tietää, että hän on suruissaan. Pian kuluu yksi vuosi umpeen, ja jos Jumala minua varjelee, jota kyllä toivon, niin minä palaan takaisin kotiin onnellisempana kuin ennen. Herra Liborius, minun äitini täytyy tulla autetuksi, ja ennen muita tulee minun tehdä hänen hyväksensä, mitä minä voin."
"Aivan sikein, poikaseni, ja olkoon kaukana minusta, että millään tavalla koettaisin evätä sinua tästä yrityksestä," vastasi herra Liborius. "Kuitenkin — pelkään minä, ett'ei ole paljon apua sinun uhrauksestasi! Matka suittaa kestää hyvinkin kauvan, laiva ja miehistö ehkä joutuvat hukkaan, ja sinä kenties et ollenkaan enää palaa, jos nimittäin Jumala matkalla sinun päiväsi katkaisee. Minä en tahdo sitä luulla, vaan päinvastoin luotan minä siihen, että Jumala niin hyvässä ja jalossa asiassa runsaasti antaa apuansa, mutta kaikissa tapauksissa meidän tulee odottaa kovimpiakin, rakas poikani. Entä jos et sinä enää tule takaisin? Silloin menetät sinä palkkasi, ja äitisi kadottaa kelpo pojan, jonka voimakas nuoruus suojelisi häntä kaikkina hänen elin-päivinänsä."
"Se on tosi, ja minä olen kyllä sitä ajatellut," vastasi Leo lempeällä vaikka surullisella äänellä. "Mutta, hyvä herra," lisäsi hän mieltänsä vähäisen rohkaistuaan, "matkan menestyminen riippuu Jumalan tahdosta, ja minun aikomukseni on kumminkin hyvä! Jos Jumala niin säätää, ett'en minä enää palaa, on hänellä kyllä muita keinoja, joilla hän voi poistaa suurimman surun minun äitini puolelta, eikä minun veljeni Vilho milloinkaan jätä häntä, sillä hän rakastaa äitiänsä yhtä paljon kuin minä. Mutta, herra Liborius, minulla on suuri ja luja luottamus Jumalaan, ja kun ei muita neuvoja ole minulla tarjona, joilla voisin pelastaa äitiäni tuon petollisen miehen vainoomisesta, niin tahdon minä mielellään panna henkeni alttiiksi. Jumala on varmaan minua auttava!"
"Sinun päätöksesi on siis järkähtämätön, Leo!" kysyi herra Liborius vähän liikutettuna. "Äitisi tähden sinä et siis huolisi mistään vaarasta, mistään vaivasta, sinä et kammoksuisi Pohjan kauheaa kylmyyttä?"
"Ei, sitä minä en tee, minä en pelkää mitään, vaikkapa minun olisi vielä kovempiakin kestettävä, jos vaan tietäisin, että sillä voisin olla hyödyksi äidilleni," vastasi Leo vakavasti.