Tähän pilkalta kuuluvaan kreivin muistutukseen ei Stein vastannut mitään, vaan kulki äänettömänä hänen takanansa. Linnaan tultuansa kreivi meni serkkunsa kammariin. Stein jäi etehiseen.
Kun kreivi astui useoilla kynttilöillä valaistuun huoneesen, ei hän ensin ketään ihmistä nähnyt. Vaan äkkiä pieni Feliks tuli suuren uunin varjostimen takaa ja sanoi kreiville teeskentelemättä hyvää iltaa.
Kreivi Albin hämmästyneenä seisoi, kasvonsa muuttuivat äkkiä kuolon kalpeoiksi, avatut silmänsä näkyivät tahtovan kuoppiansa jättää.
— Kuolema ja perkele, kihisi hän kiinnipurtujen hampaitten välistä, — hän elää ja minä iloitsin liian aikasin! Kuka piru sinua, poika, uppoamasta pelasti?
— Ei mikään piru, setä, vaan Sultan, uskollinen koirani, vastasi Feliks. Vaan miksi olet niin synkän näkönen, setä? Etkö iloitse, että minä vielä elän?
Kreivi Albin ei vastannut. Julmalla, uhkaavalla katsannolla katsellen vilpitöntä poikaa kiirehti hän kammarista kirous huulillansa. Tuskin oli hän pois, kun kreivi Robert astui pimeästä kammarista ja sulki poikansa hellästi sylihinsä.
— Kuulkaa, isä, setä oli juuri täällä, sanoi Feliks, — hän ei ollut aivan ystävällinen, niinkuin tavallisesti, vaan paha ja julma, jotta häntä pelkäsin.
— Älä pelkää, vastasi isä. Sinua ympäröivät uskolliset ihmiset, jotka eivät salli sinulle pahaa tehtävän. — Stein! huusi hän sitte äänellisesti.
Kohta huudon jälkeen Stein tuli kammariin, missä hän näki herransa sangen kalpeana ja liikutettuna.
— Jumalan tähden, herra kreivi, ettehän vaan ole sairas? kysyi hän surullisena.