— Mitä näyttelyä, sinä aasi? kysyi kreivi. — Ken rummulla paukuttaa ja pilliä soittaa?
— Karhuntanssittaja, herra, vastasi Hannu pian. — Se on, karhuntanssittaja antaa suuren pörhöisen ruskeakarvaisen karhun tanssia ja kuljettaa ympäri suurta eläintä, jolla on kaksi kyttyrää selässä ja temppuja tekee. Luulen heidän nimittävän tuota korkeata laahtamatointa petoa kameliksi. Niin, karhuntanssittaja rumpua paukuttaa ja nuori poika pilliä soittaa. Se on, herra, kummallinen näytäntö, joka maksaa vaivaa katsella!
Kreivi halusi mennä kylään, sillä jokainen vaihtelevaisuus yksitoikkoisessa elämässänsä oli hänelle tervetullut. Hän otti metsästyslaukkunsa, sekä vanhan, ruostuneen pyssyn olallensa ja meni metsän läpi kylään. Jota likemmin hän tuli, sitä selvemmin hän kuuli suuren rummun kumisevan äänen ja pillin kimeän soiton. Pian hän näki karhuntanssittajan seurueenki, johon kuului, kuten Hannu oli kertonut, tavattoman suuri, ruskeankarvanen karhu, vanha kameli, apina, joka kamelin kyttyröillä irmasteli ja kipakoiksi, koira ja itse karhuntanssittaja sekä kaksi hänen palvelijatansa. Yksi näistä oli jo ijäkäs mies, kasvonsa olivat parrakkaat, likaset, niiden ilme kavala ja paatuneet. Nuorempi näkyi olevan suvaittavampi, vaan hänen syvistä silmistänsä välin välkkyi jotakin, joka herätti kaikkea muuta kuin luottamusta.
Näitä molempia kreivi Albin katsahti vaan pikimmältään, vaan kun hän tarkemmin katseli seuruen päällikköä, hän säikähti. Rypistyneet ja arvettuneet kasvot, pitkä kotkan nenä, harmaat, hävyttömät ja pahankuriset silmät, kapeat, ohkaset huulet olivat hänestä erityisen tutut. Kreivi meni likemmä sekä tarkasteli tarkoin miestä. Luulonsa oli oikea.
— Ivan Ivanovitsch, kreivi sanoi miehelle, joka juuri antoi tyytymättömästi mörisevän karhun tanssia polkkaa, — Ivan Ivanovitsch, mikä tuuli sinua tänne puhalsi, vieläpä karhuntanssittajana?
Kuultuansa nimeänsä mainittavan mies säikähti, kääntyi äkkiä ja hoksasi kreivin, joka tarkastellen häntä katseli. Kohta hän karhunsa jätti ja heittihe kreivin jalkojen eteen suudellaksensa hänen takkinsa helmuksia.
— Herra kreivi, mikä ilo minulle saada armollista herra ratsumestaria nähdä! mies huudahti nöyrästi liehakoiden. — Herra ratsumestari osoittaa minulle kunniata kun vielä minua tuntee! En voi sanoa, kuinka iloinen siitä olen.
— Nouse ylös, mies! nouse ylös Ivan Ivanovitsch, kreivi käski. — Älkäämme katselevalle kansalle mitään näytäntöä antako. Tahdon sinua, Ivan, puhutella, saadakseni tietää, minkätähden sinä rykmentin jätit ja karhuntanssittajaksi rupesit. Asun vaan neljännes tunnin matkan päässä Gotsy-linnassani, tule luokseni, niin pian kuin mahdollista. Se on kurja, vanha asunto, vaan pari putellia viiniä tai hyvä ryyppy löytyy kellarissa sellaiselle vanhalle soturille, kuin sinä olet. Sano siis, tuletkos? Ja koska?
— Puolen tunnin perästä, armollinen herra, vastasi karhuntanssittaja nöyrästi. Vien vaan eläimeni yömajaansa ja sitte kaikkine voimineni tahdon herra kreiviä palvella.
— Se on sitä parempi, Ivan Ivanovitsch, vastasi kreivi suosiollisena ja hyvin armollisena. Ehkä voimme eräästä asiasta keskustella ja päättää; se voi tulla sinullekin sangen edulliseksi, jos vaan olet sukkela. Puolen tunnin perästä sinua odotan.