Nauraen huoneenhaltia koetteli ja katso, kohta karhu nousi takajaloillensa, päästi aika mörinän ja katseli Steiniin niin vihaisilla ja uhkaavilla silmäyksillä, että hän pelästyneenä vetäysi takaperin, jolloin Feliks innostuneena äänelleen nauroi.
— Ei, katsos tuota kunnon eläintä! hän huudahti. Minun pitää se saada!
Myytkö sen, mies?
— Ei tuhannesta taaleristakaan, armollinen, nuori herra, vastasi karhuntanssittaja. Miten eläisin ilman uskollista, oppinutta Pets'iäni? Niinkuin isä, hän temppujensa kautta minusta huolta pitää.
— No, Feliks sanoi, minun täytyy kuitenkin sitä joka päivä nähdä ja antaa sille ruokaa niinkuin tänäänki, eikö niin, lupaatkos sen minulle, mies? Isäni sinua kyllä palkitsee.
— Aivan mielelläni, sydämestäni nuori herra, vastasi Ivan Ivanovitsch teeskennellen. Tulkaa tänne, niin usein kuin herra kreivi, teidän isänne, sen sallii. Pets ja minä aina iloitsemme, kun meillä on kunnia teitä nähdä.
— Hyvä, niin tulen huomenna tähän aikaan päivästä, sanoi Feliks. Mies, ota ensi aluksi nämät taalerit kiitollisuuteni osoitteeksi. Ja nyt, Hyvästi! Minun täytyy isälleni kertoa mitä olen tänään nähnyt ja kokenut!
Vielä kerran hän karhua hyväili ja Steinin kanssa linnaan palasi.
Iloisesti hymyillen karhuntanssittaja häntä katseli.
— Sinä, nuori kreivi olet vitaan mennyt, hän mumisi itseksensä. Pian kyllä tulee tilaisuus läppää läpsäyttää ja silloin olet vangittu!
Niinkuin Feliks oli sanonut, niin tapahtui. Joka päivä hän tuli krouviin, syötti karhua erityisillä makupaloilla ja leikitteli niinkuin koiran kanssa. Vaan poikaa seurasi aina vanha hovimestari häntä silmällä pitäen.
Viisi, kuusi päivää kului näin. Ivan rupesi jo levottomaksi ja pelkäsi sukkelasti keksityn keinonsa tyhjään raukeavan, kunnes Feliks seitsemäntenä päivänä tuli odottamatta yksin.