— Minne olette, nuori herra, saattajanne jättäneet? kysyi hän innokkaasti iloiten.
— Vanha Steinikö? Hei, hän ei tänään jaksa hyvästi, hänellä on pääntauti ja kenties mitä, lyhyesti, hän ei voi mennä ulos ja sentähden olen yksin tullut.
— Vaan onko se oikein, nuori herra? Tietääkö herra isänne että olette yksin mennyt ulos?
— Ei kenkään sitä tiedä. Miksi niin kysyt? Eikö minulla kerrassaan ole lupa tänne tulla. Tulen vanhan Pets'ini luokse! Tänään toin sille jotain erityisen hyvää syötävätä.
Ivan saattoi Feliks'iä talliin ja jätti hänen sinne, sanoen kiireen tehtävän syyksi ja lupasi kohta palata.
Feliks ei ollut siitä milläänsäkään. Hän oli Pets'in kanssa jo niin hyvä ystävä, ettei hän ensinkään sitä pelännyt eikä hänellä ollut siihen syytäkään, sillä karhu seurasi ja totteli häntä yhtä hyvin kuin omaa isäntäänsä.
Sillä aikaa kuin hän Pets'iin kanssa leikki ja kaikellaisia kepposia teki, kiirehti Ivan renkinsä huoneesen. Petrovitsch oli koko ajan ollut kammarissaan piilossa ja ravintolassa luultiin hänen olevan kuumetaudissa. Ei kenkään hänestä huolta pitänyt, eikä välittänyt. Vaan kun Ivan tuli hänen luoksensa, hän hypähti virkeänä tuolilta, terveenä ja rotevana niinkuin ainakin.
— Mitä kuuluu? kysyi hän.
— Luvatun palkinnon ansaitseminen kuuluu, vastasi Ivan.
Vähän kahden kesken haastettuansa Petrovitsch salaa hiipi ravintolan ryytimaan takaportin kautta ja Ivan meni jälleen Feliks'in luokse, joka hänen poissa oloansa tuskin oli huomannutkaan.