Onneton isä piti epäluuloa serkkuansa kohtaan ja ratsasti itse Gotsyyn, — hän ei kuitenkaan täälläkään poikaa löytänyt, eikä muutakaan, joka olisi voinut hänen epäluuloansa vahvistaa, tarkimmat tiedustelemiset vakuuttivat, ettei kreivi Albin viikkokausiin ollut vanhasta linnasta poissa ollut. Tosin kreivi Normann sai senkin tietää että hän oli karhuntanssittajaa puhutellut, vaan Albin selitti sen niin, että karhuntanssittaja oli ollut sotamiehenä hänen entisessä rykmentissään ja oli hänelle monellaisia tietoja antanut.
Huolimatta tästä varsin yksinkertaisesta ja uskottavasta selityksestä kreivi Normann kuitenkin epäili karhuntanssittajaa, että hän hyvin olis voinut serkkunsa aseena olla ja tultuansa kotiin hän tarkoin tiedusteli karhuntanssittajaa ja hänen seuruettansa. Vaan ei silläkään mikään seurausta ollut. Ravintolan isäntä, täydellisesti luotettava ja kreiviä todellisella uskollisuudella suosiva mies, vakuutti, ettei Ivan eikä kukaan hänen miehistänsä ollut ravintolaa jättänyt sinä aikana kuin pieni Feliks oli kadonnut ja niin ravintolan palvelijatkin vakuuttivat. Näin sammui viimeinenkin toivon kipinä saada tietoa pienen kreivin vaiheista ja täytyi pitää sitä surullista luuloa totena, että Feliks ehkä jonkun varomattomuuden kautta oli metsän joen syvään ja virtavaan veteen hukkunut.
Isä parka oli suuresti surullinen ainoan rakkaan pojan kadottamisesta ja tuli niin kovin sairaaksi, että hän monet viikot kuolemaisillaan makasi. Tosin hän tohtorin avulla ja etenkin hovimestarinsa uskollisen hoidon kautta jälleen parani, vaan sielu pysyi toki sairahana, vaikka ruumis parantui. Elämänsä kukoistus oli rauennut, — sydämensä ei enää iloa tuntenut eikä hymy enää surevaisen kalpeita ja riutuneita kasvoja kirkastanut. Muutamissa kuukausissa vanha Steinkin näkyi tulleen kymmenen vuotta vanhemmaksi. Hänen surunsa pienen Feliks'in kadottamisesta ei ollut vähempi, kuin murretun ja runnellun isän, sillä hän toden todella rakasti tuota vähän raisua ja vallatonta, vaan kuitenkin hyväntahtoista poikaa enemmän kuin mitään ja ketään muuta mailmassa.
NELJÄS LUKU.
Ruhtinas Voronzov.
Viisi eli kuusi päivää pienen Feliks'in katoamisen jälkeen Ivan Ivanovitsch varusteli jatkaaksensa matkaansa. Ei kenkään häntä estänyt, sillä ei kukaan pitänyt vähintäkään epäluuloa häntä kohtaan, että hänellä oli osaa Feliks'in henkeä tarkottavassa työssä.
Muutaman viikon kuluttua tapaamme hänen jälleen puolalaisessa kylässä, missä hän tavallisuuden mukaan antoi kokoontuneille uteliaille lapsille karhunsa tanssia ja kamelin temppujansa tehdä. Petrovitsch löi niinkuin ennenkin suurta rumpua ja Aleksia säesti kumisevaa bum-bum-bum'ia pillin kimeillä äänillä.
Vaan seurue olikin yhdellä jäsenellä lisääntynyt. Turkkilaisen tavalla haaveksivaisiin vaatteihin puetettu kaunis poika kulki horjuvin askelein kokoontuneen uteliaan väen edessä, pitäen kädessä lautasta, johon hän kokosi pienet lahjat, joita katselijat hyväntekeväisyydestä tahtoivat antaa.
Poika lienee ollut kuusivuotinen ja hänellä oli sangen kauniit, melkein tummanruskeat kasvot, kuten mustalaisilla useasti on. Pitkä, musta kiherä tukka hänen kirjavan käärelakkinsa alla aaltoeli, riippuen hänen olkapäillensä. Muuten poika parka näkyi sanomattoman kärsiväiseltä ja hänen kauniit kasvonsa olivat niin alakuloisen näköset, että jokainen tunteellinen sydän täytyi hellään surkutteluun taipua. Moni karhea käsi, pantuansa lautaselle pienen lahjan, sivelsi vienosti hänen poskeansa, moni ystävällinen sana pojalle puhuttiin, jota hän ei ymmärtänyt, sillä puolan kieli oli hänelle varsin vierasta. Hyväilyjä hän palkitsi kyynelillä, jotka hänen ruskeilla poskillansa vierivät loistavina, kirkkaina pisaroina.
Ystävällinen lukija on toki jo pojassa pienen kreivi Feliks'in tuntenut ja huomannut, että karhuntanssittaja on hänen suhteen tarkoituksensa perille päässyt. Hän oli vienyt hänet monta penikulmaa kodista eikä mikään ystävän silmä voinut aavistaa, että mustalaispoika parka olikin rikkaan ja ylhäisen aatelismiehen lapsi. Oma isä tuskin olisi lasta pojaksi tunkenut, niin rumensi häntä ruskea poskiväri ja mustan kiperä valetukka, joka oli hänen ruskeain hiuksiensa yli pantu ja jota hän ei tohtinut ottaa pois.