Pahoin, sangen pahoin, onnettomalle poikaparalle tapahtui. Renki
Petrovitsch vihasi ja kohteli häntä usein potkuilla ja lyönneillä.
Aleksia ei häntä paremmin kohdellut ja Ivan antoi kaiken tapahtua,
huolimatta siitä sen enempää.
Pienen, ennen niin hemmotellun Feliks'in täytyi valittamatta ja nurisematta nälkää, kylmää ja lyöntiä kärsiä. Ei ihme, jos hän vähitellen riutui ja viimein koko entisyyden muisto hänestä hävisi, niin että hän muutaman vuoden päästä ei enää isäänsäkään muistanut. Hänen nimensä ja sukunsa oli hän kokonaan unohtanut.
Enemmän kuin kaksitoista vuotta kuluu, eikä mitään erityistä ole kerrottavaa. Näitten vuosien kuluessa Ivan kulki ristin rastin Puolassa ja Venäjällä ja kaikkialle hän kuljetti Feliks'iä, joka sillä välin oli vahvaksi nuorukaiseksi kasvanut, mukanansa. Ruumis oli varmistunut ja vahvistunut, vaan mieli tuli vuosi vuodelta raskaammaksi. Onnellisen lapsuutensa päivistä hänellä tuskin oli heikko, hämärä muisto. Jäykällä järkähtämättömyydellä hänen hyvä ja onnellinen luontonsa oli jotain säilyttänyt, nimittäin oikeuden ja suoruuden myötäsyntyneen, järkähtämättömän tunteen. Ei mitkään uhkaukset, ei nälkä eikä lyönnit voineet häntä pakottaa jotakin tekemään, mitä hänen olisi täytynyt hävetä. Petrovitsch ja Aleksia sekä Ivan Ivanovitsch'kin, varastivat niinkuin korpit, missä vaan tilaisuutta oli, heidän ristin rastinmatkoillansa ja usein he tahtoivat pakottaa Feliks'iä vierasta tavaraa omistamaan ja varastamaan, vaan siihen Feliks ei milloinkaan taipunut.
— Tappakaa minut, sanoi hän, kun hänelle jotakin sellaista käskettiin, — tahdon kymmenen kertaa ennen kuolla, kun tehdä häpeällistä rikosta.
Alttiisti hän usein kärsi hirveät rääkkäykset, vaan järkähtämättömänä hänen oikeudentunteensa pysyi. Muitten täytyi viimein jättää hänet rauhaan, vaan jokaisessa sopivassa tilaisuudessa he raa'an kohtelun kautta puskivat kiukkuansa ja vihaansa järkähtämätöntä vakavata poikaa kohtaan.
Feliks paralla ei ollut muuta kuin yksi ainoa ystävä eikä sekään ollut mikään ihminen, vaan vanha ja kömpelö, mutta hyväntahtonen eläin, vanha Pets, jonka rakkauden poika sille tuotujen makupalojen kautta jo lapsena, ennenkuin hän oli poisviety, oli saavuttanut. Kunnollinen, uskollinen Pets oli hyvä häntä kohtaan ja totteli häntä paremmin kuin omaa isäntäänsä ja hänen palvelioitansa. Jo usein se oli suojellut häntä näitten rääkkäyksistä ja lyömisistä ja kerran antanut Petrovitsch'ille aika kurin, kun hän tahtoi poikaa kurittaa, — kurin, joka oli liki lopettaa raa'an ihmisen elämän. Sen jälkeen hän kyllä kavahti karhun läsnäollessa ruveta Feliks'in kanssa ottelemaan, jota vastoin Feliks kiitollisella suosiolla kunnon Pets'iä hyvitteli ja hoiteli ja näin näitten molempain ystävyyden liitto vuosi vuodelta tuli lujemmaksi.
Kertomustamme jatkaaksemme Ivan oli seuruenensa liki Puolan rajaa pienessä kaupungissa, missä hän seuransa kanssa sivukadulla tavallisia näytäntöjä antoi.
Ehtoopuolella hän eläiminensä palasi likaiseen ravintolaan, missä hän juutalaisen, hirsipuuhun ripustettavan näköisen isännän luona oli majaa pyytänyt. Vierashuoneessa hän vilkkaasti keskusteli kahden kesken isännän kanssa, kunnes Petrovitsch ja Aleksia ympäri katuja kuljeksivat jättäen rasitetun Feliks'in huostaan nälkäiset ja väsyneet eläimet. Feliks oli koirat, apinan, kamelin ja karhun syöttänyt ja juottanut, hyvin puhdistanut ja sukinut ja oli jo aikomuksessa lähteä pimeästä tallista, missä karhu makasi, kunnes tallia lähestyvät askeleet selvästi kuuluivat. Feliks tunsi kohta isäntänsä ja raa'an Petrovitsch rengin ja välttääksensä heitä vastaan tulemista hän meni piiloon karhun taakse seimen alle, missä oli niin pimeä, ettei kukaan voinut häntä nähdä. Täällä eivät suinkaan Petrovitsch'in alituiset lyönnit ja potkut olisi häntä tavanneet. Feliks tiesi saattavansa luottaa nelijalkasen ystävänsä suojelukseen.
Ivan ja Petrovitsch avasivat tallin oven ja katselivat sisään, missä eivät mitään muuta nähneet eikä huomanneet, kuin kunnon Pets'in, joka makasi seimen edessä, söi ja suurella ruumiillansa peitti ystävänsä Feliks'in hoikan ruumiin.
— Hyvä on, mennään tänne, Petrovitsch, kirottu poika onneksi ei ole täällä, sanoi Ivan, astuen edeltäpäin talliin.